Palaan kirjaani (Satu Sakkinen Skitsofreenikon päiväkirja) sivulle 33 lisäyksenä. 

 

Olen psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla vuoteessani hereillä. Samassa huoneessa majoittuu ystävällisen näköinen vanhempi, ehkä 70-vuotias nainen. Hän tulee luokseni ja sanoo vakavasti, mutta ystävällisen hellästi tämän: ”Ole varovainen. On tiedossa, että usein nuoret naiset ovat tulleet tällaisissa paikoissa raskaiksi. Onhan sinulla perheesi tuki? On tiedossa, että sellaisille potilaille, joilla ei ole ketään läheisiä, tapahtuu tällaisissa paikoissa kauheita asioita. Ole varovainen.”

 

***

 

Palaan kirjaani sivulle 55 lisäyksenä. 

 

Mieheni oli tilannut ambulanssin tarkistamaan tilanteeni, sillä olin varsin ylikierroksilla ja valvonut useita öitä. Ambulanssi tuli ja raavaat miehet tempaisivat minut karskisti mukaansa, en saanut edes vaihtaa vaatteita. Minut vietiin suoraan Haartmanin psykiatriselle vastaanotolle. 100 kiloinen lihaskimppumies otti lääkekaapista lääkkeen ja pakotti minut sen ottamaan heti ensimmäiseksi. Minut ohjattiin käytävän puolelle tuolille odottamaan. Katselin käytävää ja huomasin seinäkellon. Aha, kello on niin ja niin paljon tarkalleen. Hetken päästä minua alkoi pyörryttää ja kun tsekkasin kelloa, niin tasan 15 minuuttia oli ehtinyt kulua lääkkeen nielaisemisesta. Taju lähti. 

 

Havahduin siihen syvässä horrostilassa ollessani, että minun veltto ja raskas ruumiini nostettiin pyörätuoliin ja minua lähdettiin vauhdilla kiidättämään kohti hissejä. Roikuin puolittain pyörätuolini ulkopuolella, olin vahvassa horrostilassa, hetkittäin tajusin ja näin joitakin välähdyksiä ympärilläni. Ohitseni kulki kaksi ihmistä ja minua työntänyt keski-ikäinen raavas naishoitaja sanoi heille kuuluvasti: ”Tämä potilas on vähän väsähtänyt.” ja jatkoi minun kärräämistä hissiin. 

 

Seuraava tajunnan välähdys vahvan horroksen läpi oli kun minut oli tuotu säkkipimeään huoneeseen, jossa oli vain yksi sänky ja sen päällä kohdelamppu. Minun veltto ja raskas ruumiini nostettiin tähän sänkyyn, ja minut sidottiin siihen vöillä. 

 

Ilmeisesti oli kulunut useampi tunti kun muutaman sekunnin tajua puski läpi: Keski-ikäinen mieslääkäri kohdensi lampun kirkasta valoa suoraan silmiini ja tämä tuijotti minua suoraan silmiini. Kaksi valkotakkista nuorempaa mieslääkäriä seisoi jalkopäässä. Olin sidottuna tähän toimenpidesänkyyn, pillopimeään huoneeseen, jossa ei ketään muita ollut. Olin kauhusta sekaisin, tajusin, että minulle oli tehty jotakin todella pahaa. Taju lähti jälleen. 

 

Heräsin potilashuoneessa, kaikki keikkui ympärilläni. Tajus,in, että olin psykiatrisen sairaalan potilashuoneessa. Olin heräämässä horroksesta, ja tiesin tässä vaiheessa, että minut oli huumattu. Katsoin kelloa ja kyselin päivää. Olin ollut huumattuna 27 tuntia! Mielentilani oli todella kauhunsekainen, tiesin, että minulle oli tuossa säkkipimeässä toimenpidehuoneessa tehty jotakin todella pahaa ja pelottavaa. 

 

Etsin osaston kanslian (suljettu osasto) ja katsoin lääkärinhuoneen oven pielessä olevan lääkärin nimen. Kysyin lääkäriltä, että mitä minä täällä teen? Hän sanoi, että tulet olemaan täällä hartaasti ja pitkään. Pyysin puhelimitse miestäni tarkistamaan Valviran lääkäriluettelosta tämän lääkärin nimen. Sitä ei löytynyt kuin vasta viikon päästä, sillä lääkärin sukunimi oli ovenpieleen kirjoitettu väärin siten, ettei sitä virallisista luetteloita voinut sellaisenaan löytää. 

 

Minua kohdeltiin henkilökunnan toimesta graavin vihamielisesti ikään kuin olisin ollut jokin suuren luokan rikollinen. Minun pakolliseen lääkekippoon oli laitettu minulle tuntemattomia värillisiä ”puristelääkkeitä”. Muutakin potilaat ihmettelivät kun minun kipossani oli kymmenkunta erilaista puristetta. Kun kysyin, että mitä nämä on ja miksi niin minulle ei koskaan vastattu. Yllättävää oli, että kun oli lääkkeidenjakoaika, niin vahvat ”gorillamiehet ” vahtivat minua vieressä lihaksiaan pullisellen. Muista potilaista he eivät näyttäneet välittävän. Minua siis vahdittiin. Niin ikään minut pakotettiin verikokeisiin joka kolmas aamu vaikka olin perusterve henkilö. Kun yhtenä aamuna sanoin, että vastustan, niin minulle vastattiin:”Mieti kahteen kertaan.” Pakko oli suostua. Tietenkään minulle ei koskaan kerrottu, mihin tarkoitukseen näitä verikokeita pykiatrisella osastolla tarvittiin. Muita asiakkaita ei juurikaan verikokeisiin asetettu. 

 

Minulle nousi näistä lukemattomista lääkkeistä todella graavi koko kehon kattava ”rokkoihottuma”. Minulle ei pyynnöistäni huolimatta annettu mitään voidetta tai hoitoa tähän. Minulle nousi 38,8 asteen kuume. Taju lähti. Kun heräsin pari päivää myöhemmin, minun pakolliseen lääkekuppiin oli vihdoin vaihdettu minun normaali peruslääke: 1 tbl olantsapiini 10mg. Kuumetta ei enää ollut ja rokkoihottumani parani parissa päivässä. 

 

Eräänä iltana, kun muut olivat jo menneet huoneisiinsa ja olin istumassa yksin osaston sohvalla, minun luokseni saapui yksi mieshoitajista. Hänellä oli lääkefolio kädessä ja siinä oli yksi lääkenappi otettu valmiiksi minua varten esiin. Hän määräsi minut nielaisemaan tabletin. En tajunnut vastustaa enkä ajatella sen enempää. 15 minuutin kuluttua taju kolahti pois. Heräsin aamulla varhain omassa sängyssäni, olin tokkurassa, minulla oli todella kivulias alapää ja siitä vuosi verta. Kun nousin sängystä, minun oli vaikea kävellä kun jalkovälini oli niin kipeä. Lähdin pois huoneestani hyvin kivuliaana ja hämilläni kun huomasin sohvalla istuvan tuon saman mieshoitajan. Menin suoraan hänen luokse ja kysyin: ”Miksi sinulla on noin paljon vihaa?. Hän ei vastannut. 

 

Minut kotiutettiin kuukauden jälkeen. Lopputapaamisessa osastonlääkäri kysyi minulta: ”Onko mahdollista että olet raskaana?”. Vastasin kieltävästi, sillä kuukautiseni olivat loppuneet jo muutamia vuosia sitten, ja viimeiseksi, juuri ennen kuin poistuin huoneesta, tämä sanoi minulle: ” Seuraavalla kerralla sinulle on tiedossa lepositeitä ja sähköshokkeja”. 

 

Jouduin maksamaan tästä kaikesta yli 500e omasta tilipussista. Kaiken kukkuraksi minulle ei uusittu minun psykoosinestolääkereseptiä, ja jouduin suorastaan tappelemaan puhelimitse kanslian kanssa, että lopulta kahden viikon jälkeen sain reseptin ja pääsin asioimaan apteekkiin. Tilasin sairaalan asiakirjat kopiona itselleni. Niissä luki mm.: ”Lääkäri ei päässyt haastattelemaan potilasta kuin vasta kuuden tunnin kuluttua siitä, kun potilas saapui vastaanotolle, sillä hän oli vahvassa sedaatiossa”. 

 

Minulla kesti neljä vuotta toipua henkisesti tästä kaikesta. 

 

Muutin toiselle paikkakunnalle. 

 

***

 

Lisäyksenä kirjani sivulle 38. Minut on kotiutettu sairaalasta. Olen sairaalan oman auton kyydissä toisen potilaan kanssa menossa kotiin. Olemme jossakin Uudemaan periferiassa peltoaukion keskellä menossa saattamaan tätä toista potilasta hänen omaan uuteen loppusijoituspaikkaansa, joka on jonkinlainen avokoti sellaisille psykiatrisille potilaille, joilla ei ole omaa kotia. Menemme sisään tähän rivitalomaiseen taloon. Sisällä on hämyistä. Toinen potilas menee hoitajan kanssa tämän omaan uuteen huoneeseen, minä katselen ympärilleni: Rivissä huoneita, joissa lienee jokaiselle asiakkaalle oma huone. Iso keittiösali avautuu vasemmalle, mutta siinä käytävän ja ruokahuoneen välissä on iso takka ja tämän ympärillä ja liepeillä istuu vajaa kymmenen keski-ikäistä ja vähän vanhempaa potilasta. Nämä katsovat kaikki lasittunein katsein suoraan eteenpäin. He eivät reagoi mihinkään. Muutama polttaa tupakkaa. He kaikki istuvat pyörätuoleissa! Miksi?! 

 

Näen kolme valkotakkista talon työntekijää, hoitajaa, mitä lie. 

He kävelevät vartijan elkein, 

 

 

kuuntelen tähän lopuksi Youtubesta Lauri Tähkän kappaleen

Palavaa vettä