Lepäilen kotisohvalla. On kaunein keväinen päivä. Auringonsäteet valaisevat kauniisti koko huoneen.

Jään katselemaan auringonsäteitä, jotka työntyvät ikkunan läpi minua kohti, ikään kuin tervehtisivät minua saavuttuaan pitkältä matkaltaan jälleen kotiin? Kullankeltainen valo verhoaa koko huoneen.

On ihanaa ja niin levollista.

Auringon kirkkaus loistaa varmaankin ulkosalla, mutten vielä jaksa nousta ja kurkistaa.

Katseeni tiivistyy kultaista valoa kohden. Valonsädetulva muodostaa ikkunan eteen suuren pisaran, kastepisara vai sädepisarako tuo on ? Se lepäilee tyynenä ilmassa, hieman vavahdellen puoleen ja toiseenkin. Ikään kuin kastepisara taivaan ois, mut’ sisällä sen kultaa ja hopeaa kimaltelee, kuin auringon säde suuri ois ?

Ihmettelen ja tutkiskelen katseellani helmeilevää kuvankaunista pisaraa, joka edelleenkin vain niin levollisna lepäilee edessä ikkunan aurinkoisen. Oisiko salaisuus kätetty kauniiseen kuoreen, sisälle kastepisaran ? Tuikahtelevatko kultaiset säteet sisältä sen ikään kuin kutsuisivat leikkiin taivaiseen ?

Annan pisaraisen suuren levätä edessä ikkunan niin aurinkoisen, että silmäni hetkeksi suljen. Samalla ajatukseni lentää taivaalle suurelle läpi ikkunan, läpi harsoisen pilviverhon, taakse auringon niin kirkkaan, kohti siintävää vuorta eteeristä suurta. Linnun lailla levitän turkoosit siipeni ja koht’ jo huomaan vaipan keltaisen edessäni, kun nyt tunnen, olen vihdoinkin kotonani mun !