Olohuoneessani hiljaa istun. Laitan suitsukkeen pöydälle palamaan. Jotenkin niin intialaiselta alkaa tuntua, kun savu hiljalleen nousee ilmaan. Pieni lamppu hennosti huonetta valaisee ja katseeni johtaa minut seinälautaseen, johon on maalattu hetki tunturin. Valkoinen poro, taaempana harmaa, syövät syksyisen tunturin rinteellä jäkälää. Voin tuntea sielussain taikaa, hyttyset surisee, maisemaa koskematonta silmien kantamattomiin. Nyt pimein aika vuodesta Lapissa on ja näen öisen revontulien väreilyn, tähdet pimeässä loistaa, puhdasta luntakin miltei metri jo kai ?

Katseeni kääntyy rauhaisasti pohjois-amerikkalaisen intiaanin tekemään hiekkatauluun. Taulussa lepää hiekkainen, hillitynvärinen aurinko, joka katselee minua tutkien silmiin. Se yrittää minulle kertoa historiaa, Amerikan intiaanien kaunista, mutta niin vaikeaa tarinaa. Tunnen hengenheimolaisuutta kaukaista tuohon, mutta jotenkin tuntuu, että silti vieras oon, vaikka olen asunut pohjois-amerikkalaisessa intiaanikylässä melkein vuoden. Olen hiljaa ja hiljaisuudellani annan kunnioitukseni hiekkaiselle auringolle, joka edustaa tekijäänsä, heimoa tämän, sukujuuria vanhoja, ikiaikaista luonnonuskontoa kaunista ja pyhää.

Pöydälläni pienen kiviröykkiön päällä lepää meripihkan palanen. Sen sain aikoinaan itsellein ja sen samean kultaista väriä tutkin silmilläin. Se valoa läpi heijastaa, pyöreä on kulmiltaan. Itämeren rannikolta se lienee joskus löydetty. Tuntuu, kuin se kaiken muistiinsa laittanut ois, tietäisi asiat tarkalleen. Hysst, hysst, pihka hiljaa mielessäin suhahtaa, annan sille kodin rauhan ja käännän katseeni alaspäin.

Lempeä koirani jalkojeni juuressa lepäilee. Sillä paksu ja pöyheä turkki on, se kestää lumen ja pakkasen. Paksuturkkisen sukujuuret vuorilla Pohjois-Japanin, sen esi-isät vuorien rinteillä kulkeneet.

Kainalossani jotakin liikahtaa, kiiltäväturkkinen koira liikahtaa. Tämän esi-isät Afrikan viidakoissa eläneet, jotenkin sukua tänne Pohjolaan saapunut.

Vaikka kaikilla oma tarinansa on, me eletään sopuisaan. Suomalainen karvatassunen silmissäni vilahtaa, kun nuorimmainen ohitseni juoksee ja saapuu huoneeseen. Kaikki jotenkin kauniisti sulautuu yhteen, vaikk’ jokainen kulkee omia polkujaan.

Kolme koiraani omassa laumassaan elää, toinen toistansa arvostaa. Seinälautanen, hiekkataulu, meripihkanen sulassa sovussa keskenään, tuovat tunnelmaa rauhaisaa ja pysyvää huoneeseen, jossa afrikkalaisen, suomalaisen ja japanilaisen ystäväni kanssa iltaani vietän. Kainalossa rakkaan aviomieheni.