Sohvalla jalkani ristin, käteni kohti taivasta ojennan,

suljen silmäni, itselleni tuokion rauhaisan omistan.

Sieluni muinaisuuteen palaa, jonnekin, missä intiaanirummut

hiljaa soivat, hyräilyä, intiaaneja ympärilläin, puvut

kauneimmat, koristellut, höyheniä lintujen, tuulenvire

pehmoinen.

Hyräilen tahtiin intiaanien, en ymmärrä sanakaan tuosta kielestä vanhasta, jota tuskin enää koskaan kuulla saa, välillä rumpu kovempaa paukahtaa,

huojun puoleen ja toiseen mukana joukon,

nuotio päällä pilvien, sen ympärillä hiljaa laulaen, taivaalla lentää kotka kultainen, joka päällämme kiljahtaa, putoaa taivaasta höyhen sen kultainen, yksi meistä sen käteensä saa, painaa hellästi vasten sydäntään,

tuuli yltyy ja puhaltaa, yht’äkkiä se lopettaa, ei enää tuule ollenkaan,

kaikki aivan paikoillaan, vain mystinen tunne ympärillämme,

se syvälle sieluun tunkeutuu, hiljaisuus,

maagisuus avaruuden, intiaanien usko ikiaikainen, perinteet

vanhat, kunnioittaa luontoa, taivasta ja edesmenneitä noita,

sieluni mennyt jo taivaan ääriin, jossakin ohittanut jo kaukaisuuden, muinaisuuden, tulevaisuuden,  

kaikki sulautuu kauniisti yhteen,

kiitän mielessäin Luojaa, Taivasta Suurta, koska hetken

näin kauniin kokea saan, silmäni yhä kiinni pysyy, jään

tähän paikkaan, vaivun päiväiseen uneen,

ja tiedän, että kaikki on, niin kuin pitääkin, taivas huokuu

rakkauttaan, se viisaudellaan meitä ohjaa, meistä huolen pitää,

hiljaisuus kaiken ympäröi,

rauha yhtyy rakkauteen.