Kullanruskea maakotka taivaalla lentää. Se tuskin siivillä ilmaa ollenkaan lyö, koska käyttää ilmavirtoja apunaan. Taitava lentäjä korkeuksiin katoaa, näkyy hetken päästä uudestaan.

Kullanruskea eteenpäin matkaansa taittaa. Se kerää muistot kaukaisimmatkin sieluunsa talteen.

Kun ohitseni yläilmoissa lentää, se päästää kutsuhuudon, jonka selvästi kuulen. Se jatkaa silti menojaan.

Kultasiipinen jatkaa kaukaisuuteen, on ylittänyt jo rajan tulevaisuuden. Korkeuksissa siivillä ilmaa lyö, näkee selvästi edessään kaiken, mikä muille arvoitukseksi jää. Se häipyy hiljalleen horisontin taa.

Mutta kun istuskelen päällä kallion reunan, näen vilahduksen tutun. Kas, kotka jälleen palannut on rajan tälle puolen, aikaan, jota nykyhetkeksi kutsutaan.

Kultasiipinen laskeutuu alaspäin hiljalleen, tekee ilmassa taitavan kaarteen ja laskeutuu oksalle korkean männyn ja siivet laittaa sulavasti suppuun.

Kotka ylväästi katsoo länteen, sitten taasen itään. Mitä se miettii ?