tiistai, 21. marraskuu 2017

Kirkossa

IMG_0683.jpg

Kerran kauan sitten lähdin retkelle kirkkoon. Uspenskin katedraalin messua kuuntelemaan ja kirkkoa ylvästä katselemaan.

Matka tuo tunnin autolla kesti, mutt’ tuntui kuin kymmenen vuotta ois tuohon matkaan mennyt. Ikään kuin sielun matkalle pitkälle lähtenyt oisin, niin harras tunnelma mielessäin oli.

Mielessäin vilahteli ajatuksia hartaita, sieluni oli lähtenyt matkalle kaukaiselle ja enkelit ja henget mukanani matkassa oli.

Kun vihdoin perille päästiin ja ovesta katedraaliin sisälle mentiin, niin ristin merkin käsillä eteeni ristin, sillä näin, ett’ näin oli sopivaa tehdä. Kirkko sisältä majesteettiselta näytti. Hämyinen tila ja suuren suuret reunoistaan kullatut ikonit alttarin reunoilla lepäs. Suitsukkeet tuoksui, ihmiset hiljaa ja hartaina penkeillä istui.

Tuntui kuin toiseen maailmaan olisi tullut. Sieluni vapaaksi pääsi, tunnelma harras vaivutti minut melkein uneen pyhään.

Vihdoin pappi esille tuli. Tämä käveli ympäri huoneen, kirkon kellot kumisten soi ja messu sai alkaa.

Vaivuin henkiseen horroksen tilaan. Välillä ihmiset ympärilläin ylöspäin nous ja sitten taasen istumaan pani. Käsillä ristin merkkejä teki, lauloivat, veisasivat jotain, mutt’ en enää kuullut mitä, sillä sieluni oli matkalla omalla.

Tuijotin eteeni alttariin ja katselin kuvia pyhiä. Jotenkin kummana oloni oli, en mitään niin pyhää ollut koskaan tuntea saanut ja ajattelin Jumalaa ja seimessä Jeesus-lasta. Neitsyt Maaria Jeesuksesta huolen piti ja Jeesus kasvoi mittaan aikuisen miehen.

Näin mielessäin Jumalan hahmon, aivan tuossa tuon kullatun ikonin edessä. Kun katsoin tämän jalkojen viereen, näin Jeesuksen istuvan Jumalan vieressä, katsellen Jumalaa kasvoihin noihin.

Uskoon kai tulin hetkestä tuosta, en mitään niin pyhää ja kaunista koskaan ollut nähnyt. Taisi melkein minulta taju mennä, kun niin paljon harrasta energiaa kirkossa oli.

Jäin aatoksiin omiin ajoiksi pitkiksi. Vieläpä edelleen vuosien jälkeen, kun mietin hetkeä tuota, vaivun jonkinlaiseen henkiseen transsiin ja hiiren hiljaa hiljaisuudessa istun; en uskalla edes liikahtaa, ettei vaan tämä tunne pyhä säröä sais.





maanantai, 20. marraskuu 2017

Päivä uusi

IMG_4963%20korjattu.jpg

Ah, päivä uusi jo sarastaa ! Onko arki vaiko jotakin pyhää ?

Maapallo kiertää radallaan, aurinko omalla paikallaan.

Universumi ennallaan, vaiko jotakin erilaista ja uutta ?

Se nähtäväksi jää.



sunnuntai, 19. marraskuu 2017

Välkehtivät tähtöset

Takakansi%20kirjaan.jpg

Retkelle lähden kaukaiselle, vaikka oikeastaan en minnekään mene. Tuuli takanani puhaltaa ja minut kaukaisuuteen lennättää. Lentokoneen nopeudella kiidän ja kohta jo huomaan galaksin jo toiseksi vaihtuvan. Edelleen tuuli minua lennättää, hiukseni tuulessa hulmuaa.

Kaikki tummaksi ympärilläni vaihtuu, galaksi tuolla ja toinenkin ohitseni pyyhkii, mutt’ yht’äkkiä matkani loppuu ja pysähdyn paikkaan outoon ja kummaan.

Avaruus ympärilläni tummansinisenä lepää. Hiljaisuus vallitsee paikassa tässä, jota nyt tutkin ihmeissäin.

Kas, kun alaspäin katseeni käännän, niin alhaalla turkooseja valopilkkuja, kuin öisen kaupungin lempeät valot vilkkuisivat vain. Oh, kun katseeni ylöspäin käännän, huomaan öisellä avaruustaivaalla välkehtiviä hippusia, kuin taivaan tähdet minulle tuikkis’.

Mikä ihmeen rauhaisa paikka tämä tässä on ? Jotenkin niin mystinen ja rauhaisa, ett’ sydän pamppailee rinnassain. Rauha väreilee ympärilläin, turkoosit valot vilkkuvat yllä ja alla. Jotenkin monikerroksiselta kaikki tuntuu, vaikka keskellä syvintä avaruutta lienee oon ?

Ah, tämä on elämää ! Tätä haluan jatkaa aina vaan !

Aamu jo taivaalla purppuraa sarastaa. Herään sängystäin huopapeiton alta ja silmiäni hieraisen, kun muistan hetken tuon, jonka viettää sain tuolla jossain;

siellä, missä avaruuden rauha kietoutuu turkoosiin ja välkkyviin tähtösiin !



lauantai, 18. marraskuu 2017

Odotella aurinkoa nousevaa

Etukansi%20kirjaan.jpg

Välillä niin kipeä oon, että melkein itkettää. Täällä maankamaran päällä kun elää ja asustaa, ei aina kaikki ole kohdallaan. Suljen silmäni, kuoreeni villapeiton alle itseni käperrän. Odotan päivää parempaa kuin kuuta nousevaa. Välillä harhailen uniin sikeisiin, silmäni taasen välillä avaan ja huomaan, ettei vielä päivä uusi olekaan.

Tiedän kuitenkin, ettei taivas minua unholaan jättänyt oo. Kaikki kauniisti on vierelläin, vaikken sitä aina pystyisi huomaamaan, kun särky ja kipu kehoani kalvaa. Pystyn toki muita ihmisiä auttamaan, mutta omia vaivojani joudun yhä vain kestämään.

Silti, kunhan vain silmäni auki saan, tavoittelen aurinkoa nousevaa. Käteni kohti taivasta ojennan, ajatuksissani kiipeän tikkaita kultaisia taivaaseen, joka minulle hellästi huokailee. Olemme ystäviä kaikki, avaruuden asukkaat, tuulenvire taivainen, tähdet ja kuut, aurinko kultainen, enkelit nuo. He jättäneet minua eivät koskaan, sillä tietävät, että sydämessäin heidän luokse kaipaan; joukkoon omieni heti kiipeän, jahka ensin nämä kipuni maan kamaralle jättää saan.

Elämä kaksijakoista saattaa maan päällä olla, sillä maan päällä energiat oudot ovat. Joutuu jokainen välillä ikäviä asioita kohtaamaan, mutt’ se on elämää vain; toinen elämä meitä taivaalla odottaa, sellainen, jossa kauneutta, hyvyyttä riittämiin piisaa!

Avaruuden ihmeet rajattomat ovat. Universumin hellä henki välillä pyyhkäisee päältä maan ja se saa ihmisten sielut jälleen taivaaseen kaipaamaan.

Hei, autamme toinen toistamme, käännämme katseemme läheisiin ihmisiin ja vieraisiin, elämään, aurinkoon ja taivaisiin !

Vaaleansininen taivas, vai kultainenko se onkaan nyt ?





perjantai, 17. marraskuu 2017

Tähdet taivaan

IMG_4867.jpg

Jokainen suudelma on pieni tähti.

Kuuntelen Juha Tapion kaunista kappaletta Jotain niin oikeaa !