Lapin yllä 30 asteen pakkaset, öinen taivas hehkuu väriloistossaan, revontulet tanssivat taivaalla, tunturin on peittänyt paksu lumihanki, on aivan hiljaista,

paksuturkkinen harmaaturkkinen poro hiljalleen etenee rinnettä alaspäin, pysähtyy, vetää syvään henkeä, tämä on komea, iso hirvas, tällä on upeat monisakaraiset sarvet, kokenut, viisas eläin,

tämä elää porotokkansa kanssa, mutta mielellään viettää aikaansa hieman sivummassa, omassa rauhassa,

kova pakkanen ei tätä hirvasta pure, tämän paksu turkki on luotu Lapin koviin pakkasiin, tällä on erikoislaatuiset koparat, joilla tämä pystyy kaivamaan lumihangen alta jäkälää, kaikkinensa tämä on Luojan mestariteos ja nyt seisoo ylväänä revontulien alla, miettii, lepää, tunnustelee luonnon ilmiöitä, elää vaistonsa varassa ja suurella menestyksellä, pärjää hyvin juuri siinä ympäristössä mihin on luotu,

kohta kaamos väistyy, aurinko hiljalleen nousee yli horisontin, päivät pitenee,

vaistoilla ja intuitiolla tämä hirvas etenee kohti kevättä ja kesää, ja seuraavaakin talvea saa elää,

näin on Luoja luonut,

antakaamme oma rauha eläimille, jotka elävät keskellä villeintä luontoa, nämä ovat

Luojan mestariteos,

Hyinen valtameri pehmeästi aaltoilee kohti rantaa, rannan läheisyydessä jääpaloja, jäähilettä veden päällä, pakkasta, ei tuule lainkaan,

yksi kävelee määrätietoisesti kohti rantaa, seisahtaa hetkeksi veden rajaan, jalkapohjat painuvat kylmään hiekkaan, tämä vetää henkeä syvään, suuntaa katseen kohti aaltoja, jotka pehmeästi tuuppivat rantahiekkaa,

vetää uudestaan henkeä ja kastelee jalat hyiseen veteen, ryhtyy kävelemään veteen, askel askeleelta syvemmälle, määrätietoisesti etenee,

nyt tämä on kainaloita myöden kylmässä vedessä, ja heittäytyy uimaan,

hengitys hetkeksi salpaantuu, muttei välitä siitä lainkaan, kädet soutaa eteenpäin, jalat kuin kalan pyrstö heiluvat kevyesti, veden paine kelluttaa uimaria, vesi on jäätävän kylmää, raikasta, pirskahtelevaa,

suuntaa katseensa eteensä kohti vesirajaa, leuka ensimmäisenä kyntää kevyesti veden heiluvaa pintaa, tunne maaginen, vesiraja on raja taivaan ja veden, kaksi eri elementtiä hyväilee uimaria, luonto on voimissaan ja niin lähellä, koskettaa hellästi, mutta vahvana uimarin kehoa, miten tätä edes voisi selittää,

muutaman minuutin uimari kaartelee vedessä tummassa, lopulta kääntyy kohti rantaa, meri ympärillä velloo, jalkapohjat painuvat santaan, lopulta rauhallisesti kävelee rantaan, nousee ylös, sielu nousee ylös, keho karaistunut, reipas ja raikas, putipuhdas, meren ja levän tuoksua,

ah, miten taianomaista, sanoinkuvaamaton olo, jota ei pyty selittämään,

se täytyy itse kokea,

jäinen maa,

Istuskelen polvieni päällä runsaassa kukkapusikossa, kukkia korkeita liloja, hieman vaaleanpunaista kukkaa alempana, valkoiset sivuilla, olen naamioitunut ja maastoutunut kukkien sekaan, sillä olen tarkkailemassa mehiläisiä,

mehiläisiä tulee ja menee, ne juovat kukista mettä, pörisevät, piiskaavat siivillä ilmaa, tervehtivät toisiansa, viesitttelevät uutisia uusimpia ja häipyvät seuraavaan paikkaan,

nyt en kuitenkaan ole täällä Maassa vaan avaruuden laidoilla, jossakin taivaan kukkakedossa, nämä mehiläiset ovat taivaan mehiläisiä, asuvat avaruudessa,

näiden kotoperäisten kukkamehiläisten reviiri on koko meidän aurinkokuntamme,

nämä mehiläiset lentävät nollia ja ykkösiä käsittämättömän paljon nopeammin, signaalit hujahtavat planeetalta toiseen, tähdistä toisiin, tämä on toisenlainen maa, tämä on avaruus,

mehiläiset keräävät taivaan kukkasista avaruuden mettä, jossa on tietoa ja taitoa ylenpalttisesti, niin muinaista kuin tulevaa, mehiläiset keräävät kaiken tiedon itsellensä vietäväksi kotiin, mehiläispesään, joka on valtava kullanvärinen luomus planeetan X pinnalla, suuren ja rehevän kukkaniityn laidalla,

mehiläiset tervehtivät toisiansa, hierovat tuntosarviansa toisiinsa, pöristävät siitepölyä ilmaan, laskevat mettä pesän pieniin koloihin, tekevät taikojaan, taikojaan,

nämä kukkamehiläisten pesät ovat todellisia tietopankkeja, siellä on tietoa enemmän kuin missään muualla, ja nämä mehiläiset tietävät sen, siksi

he ovat niin kunnollisia ja tunnollisia, tuntevat vastuunsa painavan, tekevät työtänsä uutterasti, mutta suurella innolla,

heh, yksi mehiläinen istahtaa hetkeksi pääni päähän, surisee ja pöristen lehahtaa takaisin lentoon, tekee kauniin kaarroksen ja häviää horisontin taa,

kas,

uusi tekee jo tuloaan,

Tikkaat nousevat kohti pilviä, siitä jatkuvat mutkitellen ylöspäin, ylöspäin, mutta

ainako pitäisi vain ylöspäin, kohti taivaita kurkottaa?

Toiset tikkaat laskevat alaspäin, voit turvallisesti kokeilla, kas,

ne johdattavat sinut pois maallisesta melusta, sotkusta, kiireestä, huolesta, paikkaan, joka sijaitsee jossakin maapallon syvyyksissä, ne vievät sinut tumman massan läpi rauhaisaan kotoisaan pieneen koloon, luolaan,

voit sytyttää lyhdyn palamaan, voit kietoutua paksuun villaiseen filttiin, painaa pääsi pehmeään pellavatyynyyn,

tämä on sinun paikkasi, jossa voit levätä tai vaikka nukahtaa,

avaruuden enkelit täällä rauhaasi huolehtii, pitää sinut enemmän kuin turvassa, täällä rakkaus on hiljainen,

salaperäinen ja salamyhkäinen,

Avaruudessa puolimatkan päässä seisoo jylhä vuori, lumipeitteinen, täynnä elämää, pieniä olentoja puuhailemassa omiansa, tekemässä töitänsä,

vuoren korkeimmalla huipulla seisoo yksi, tutkailee suurella kaukoputkella ja laitteillansa ylöspäin ulkoavaruuteen, tekee muistiinpanoja tabletillensa, kynällä ja viivoittimentapaisella merkkailee, välillä miettii, pohtii, jälleen tutkailee kaukoputkellansa,

galakseja, tähtiä, tähdenlentoja, komeettoja, mustia aukkoja, aurinkoja, planeettoja,

avaruuden ilma väreilee taianomaisesti, energiat vaihtelee, salaperäinen fiilis, kiehtovaa, jännittävää,

tämä yksi lähettää signaalin ihmeellisellä laitteellansa, toivoo, että vielä vastauksen jostakin saa, aurinkokunnan, maailmankaikkeuden toiselta puolen,

joskus,

”tsäst, tsäst”,

kuuntelen tähän loppuun Jenni Vartiaisen kappaleen Minä ja hän