Pieni tyttönen kyykyssä lähteen reunalla. Käsillä tapailee kaarnalaivoja, joita vedessä uittaa. Isoisä tytölle näytti, miten kaarnalaivoja tehdään ja nyt tyttö ylpeänä veneille vauhtia antaa. Vedenpinta vaaleanpunaisena ja sinisenä kiiltää, kuplia siellä täällä veden pinnalla lipuu.

Kas, kun tarkemmin tyttö lähteelle katsoo, huomaa hän joukon keijuja veden, joiden siivet keltaisina, kultaisina hohtaa. Välillä keijut matkustavat hetken päällä kaarnalaivojen; tyttö alkaa kikattaa, kun kaikki niin hassulta näyttää.

”Minä kädellä soudan, minä soudan” ajattelee tyttö itsekseen ja kädet kastaa lähteen veteen. Kaarnalaivat aalloissa keinuu, keijuja yhä enemmän paikalle saapuu. Aika häipyy jonnekin, isoisä istuu kannon päällä mietteissään ja katselee tyttöä onnessaan,

”Niin onnellinen olen !” miettii vaari itsekseen ja kääntää katseensa tytöstä taivaaseen.

Jotenkin taivas erikoisella tavalla lilaksi muuttuu; kun vanhus tuo sitä tarkemmin katsoo, piirtyy taivaaseen kuvia kauneimpien enkelten.