Miltä maapallon alla taivas näyttää, ihmettelen joskus itseksein. Aina matkani meditaatiossa suuntaan suoraan ylöspäin, kohti taivaan korkeuksia, mutt’ mitä onkaan toisella puolen, jos sinne vaikka joskus saisin kurkistaa ?

Tumman vihreää, syvää turkoosia, öisen taivaan lilaa, voimakasta purppuraa. Kuin mosaiikkinen taivaankatto minua ympäröisi, aivan ihmeellinen on tunne, kun tuota katselee. Voisi ikään kuin kädellä taivaan mosaiikkikattoa koskettaa, mutta kun kädellä kurkottaa, ei kattoa tunnukaan. Tähdet kiertävät mosaiikissa kirkkaina ympyrää, auringon valoa ei täällä näy. Kuin öinen taivas kaukaisen Universumin ! En tällaista ole kokenut milloinkaan ! Missä mä oon ?

En aio pidempään jäädä katselemaan. Singahtaen hopeisella energialla pomppaan mosaiikkitaivaan läpi paikkaan kirkkaaseen, jonka Universumin auringonsäteet levollisesti valaisee. Mosaiikkitaivas allani tuhkaksi haihtuu, vain tumman vihreä läikkä avaruuteen muistoksi jää. Kohta sekin häviää.

On niin kirkasta, Universumin aurinko kaiken saa kullanhohteiseksi muuttumaan! Tähän hetkeksi jään.

Mieleeni juolahtaa kaunis kappale, Johanna Kurkelan Marmoritaivas.