Istun puutarhan penkillä keskellä valkean lumen. Yksikseen eteeni ajatuksissani tuijotan, kun jotenkin energiat edessäni alkavat pyörrettä muodostaa. Pyörre vihreä ja sininen vain voimistuu, vetää ympäriltään kaiken mukaansa, kuin galaksin ytimen aukko tumma, jonne kaikki pikku hiljaa häviää. Pyörre myös minut mukaansa tempaisee ja kevyesti pyörien painun kohti aukkoa outoa.

Ytimessä pyörteisen kierteen melkeinpä tajuntani hämärtyy, lopulta imeydyn aukkoon pimeään. Mutta kas, kun pyörre ja kierre häviää ja silmäni jälleen avaan, edessäni päivä kirkkain aukeaa. Sateenkaarenvärejä taivas on tulvillaan; värit sateenkaaren hypähdellen tanssivat kuin revontulet kirkkaimman päivän, Universumin aurinko heleästi kultaansa paistaa, oh, miten kaunista täällä onkaan !

Suuntaan kohti Universumin itää, jonne polku hopeoitu kuunsäteinen vie. Hiukseni hieman avaruustuulessa heilahtaa, mieleni kuin keväinen tähdenlento taivaalla pyyhältää, voiko tämä totta ollakaan ?

Uusi maailma ja sen raikkaat tuulet. Elämä kiehtovaa olla voi. Tuolla vasemmalla näkyy kotini talo, metsä tuttu vieressä sen. Itseni näen ulkona lumisella hangella kanssa hauskojen koirien, kaikki ennallaan ja hyvin on.

Luminen taival edessäni piirtyy, lumihanget turkoosia, vihreää, keltaista kultaa, maisema sateenkaaren kauneimpia värejä hohtaa.

Aurinko painuu taivaanrantaan, punaiseksi mennessään taivaan maalaa. Käännän katseeni kohti kuuta takanani loistavaa ja tälle huikkaan ”Kas kuu, tee öisestä taipaleestani kirkas kuin keväinen soliseva vuoristopuro !”