Kerran kauan sitten lähdin retkelle kirkkoon. Uspenskin katedraalin messua kuuntelemaan ja kirkkoa ylvästä katselemaan.

Matka tuo tunnin autolla kesti, mutt’ tuntui kuin kymmenen vuotta ois tuohon matkaan mennyt. Ikään kuin sielun matkalle pitkälle lähtenyt oisin, niin harras tunnelma mielessäin oli.

Mielessäin vilahteli ajatuksia hartaita, sieluni oli lähtenyt matkalle kaukaiselle ja enkelit ja henget mukanani matkassa oli.

Kun vihdoin perille päästiin ja ovesta katedraaliin sisälle mentiin, niin ristin merkin käsillä eteeni ristin, sillä näin, ett’ näin oli sopivaa tehdä. Kirkko sisältä majesteettiselta näytti. Hämyinen tila ja suuren suuret reunoistaan kullatut ikonit alttarin reunoilla lepäs. Suitsukkeet tuoksui, ihmiset hiljaa ja hartaina penkeillä istui.

Tuntui kuin toiseen maailmaan olisi tullut. Sieluni vapaaksi pääsi, tunnelma harras vaivutti minut melkein uneen pyhään.

Vihdoin pappi esille tuli. Tämä käveli ympäri huoneen, kirkon kellot kumisten soi ja messu sai alkaa.

Vaivuin henkiseen horroksen tilaan. Välillä ihmiset ympärilläin ylöspäin nous ja sitten taasen istumaan pani. Käsillä ristin merkkejä teki, lauloivat, veisasivat jotain, mutt’ en enää kuullut mitä, sillä sieluni oli matkalla omalla.

Tuijotin eteeni alttariin ja katselin kuvia pyhiä. Jotenkin kummana oloni oli, en mitään niin pyhää ollut koskaan tuntea saanut ja ajattelin Jumalaa ja seimessä Jeesus-lasta. Neitsyt Maaria Jeesuksesta huolen piti ja Jeesus kasvoi mittaan aikuisen miehen.

Näin mielessäin Jumalan hahmon, aivan tuossa tuon kullatun ikonin edessä. Kun katsoin tämän jalkojen viereen, näin Jeesuksen istuvan Jumalan vieressä, katsellen Jumalaa kasvoihin noihin.

Uskoon kai tulin hetkestä tuosta, en mitään niin pyhää ja kaunista koskaan ollut nähnyt. Taisi melkein minulta taju mennä, kun niin paljon harrasta energiaa kirkossa oli.

Jäin aatoksiin omiin ajoiksi pitkiksi. Vieläpä edelleen vuosien jälkeen, kun mietin hetkeä tuota, vaivun jonkinlaiseen henkiseen transsiin ja hiiren hiljaa hiljaisuudessa istun; en uskalla edes liikahtaa, ettei vaan tämä tunne pyhä säröä sais.