Täysikuu talvisena kuulaana yönä paistaa. Niin maagiselta se näyttää, kun sädekehä loistaa ympärillä sen. Voi nähdä kraaterit kuun pinnalla, nousut ja laskut pinnan muodon, kun katsoo sitä tarkkaan.

Täysikuuna luonto rauhoittuu, öinen liikehdintä häviää. Suorastaan voi kuulla huokauksen metsästä läheisen. Taianomaista värinää, kuun sillan kultainen polku lumesta heijastaa.

Talvinen täysikuu hehkuu ja kirkkaasti loistaa, kuin kesäinen aurinko pilvettömän taivaan. Kuvastaako täysikuu hetkeä kesän ?

Päivällä talvisella kävelyllä olen, kas, kuu tarkalleen puolikkaana nyt on. Muistuttaako se meitä keväästä tai syksystä menneestä tuolla muodollaan ?

Kuu vaatimattomuudellaan meitä johdattaa. Se ei herätä intohimoja suuria, tunteita tulisia. Se elää rytmissä omassa, välillä häipyy näkyvistä kokonaan. Pilvet toisinaan näkyvyyden peittää, tuskin muistamme sitä ollenkaan.

Kuu luonnostaan on kuin vaatimattomuus ihmisen. Sen voi nähdä, kuulla ja muistaa vasta, kun hetkeen pysähtyy ja kääntää katseensa taivaaseen. ”Siellä se on !”, huudahtaa sielu ihmisen, kun kuunkehä kultaansa hiljaisuudessa loistaa ja kultainen polku lumesta heijastaa.

Kesäinen aurinko peittoaa kuun loistonsa alle, mutt’ pimeinä kuulaina talvina voimme aistia ja tuntea läheisyyden, magian ja taian, jonka täysikuu meille yhä uudelleen suo.