Olen pitkän aikaa Universumin kirkkailla poluilla vaeltanut. Nyt haluan vetäytyä hetkeksi paikkaan, missä hämyistä, rauhallista on. Siis suuntaan kohti maaplaneettaa ja syvyyksiä sen. Suoraa lentoa pyyhällän maapallon keskustaan ja kun sinne pääsen, sinne jään.

Tämä paikka tumma ja hiljainen on. Kuin Egyptin pyramidin sisään olisi tullut, kammiontapainen ja hämyinen. Loihdin mielelläni lyhdyn ja sytytän siihen kynttilän. Ripustan sen kattoon ja muutaman pienen kirkkaan välähdyksen lisäksi sen. Täällä rauhassa olla saa. On luonnollista, että välillä verhot haluaa sulkea ja valot sammuttaa. Hetken viettää levossa paikassa pimeässä ja hieman torkahtaa. Myös ajatukset omat tilaa saavat, kun kirkkaus, paiste vastakohdan saa.

Tummissa väreissä ei mitään pahaa oo. Aina seurallinen ei tarvitse olla. Tämä on paikka, minne väkeä taivaasta hiljalleen tulee, kuin pyhiinvaelluksen yksikseen haluaisi suorittaa. Tunne harras, pyhä suorastaan, kun tänne hiljaisuuden kehtoon vetäytyä saa.

Täällä voi mennyttä kesää muistella, suunnitella tuntematonta tulevaa. Olla yksikseen aivan hiljaa, antaa kaiken olla vaan. Tämä todellista omaa aikaa on ja täällä voi viettää hetken niin pitkän, kuin itse vain haluaa. Suloinen taivaan enkeli välillä ohi lennähtää ja tarkistaa, ett’ kaikki hyvin on.

Sitten kun avaruuden kellon viisari heilahtaa, pyrähdän jälleen lentoon ja taivaaseen riemulla lennän. Suuntaan yhä ylemmäs kohti kirkkautta, heilautan kättäni tervehdykseksi, kun Universumin auringon jälleen nähdä saan.