Karhu mesikämmen, paksuturkkinen, vahvatassuinen metsässä vaeltaa. Se marjoja mättäästä syö, antaa lintujen mennä menojaan, jotakin suuhunsa nappaa.

Karhut vaellelleet Suomen metsissä jo aikoinaan ja sitä on suomalaisessa muinaisuskossa pidetty metsän kuninkaana. Se on Suomen kansalliseläin ja sitä jo muinaiset suomalaiset ovat palvoneet jumalana ja esi-isänään. Eikä turhaan.

Pohjoisen mytologiassa karhu on syntynyt taivaassa, Otavassa, josta se laskettiin hongan latvaan hopeavitjoissa ja kultakätkyessä. Karhulle löytyi taivaalta kaksi vastaparia, Iso Karhu ja Pieni Karhu, jotka ovat pohjoisen pallonpuoliskon tunnetuimpia tähtikuvioita. (Lainaus: Nuorten Luonto, Metsän kuninkaan monet kasvot)

Antakaamme karhun kulkea omia metsäisiä polkujaan. Mutt’ sielussamme voimme yhteyden tähän jykevään villieläimeen saada ja pyytää, että edes hetken pienen tuntisimme yhteyden läheisen herkkänä sielussa.

Taivas metsän kuninkaan mutkittelevia teitä valaisee ja pyytää, että kunnioituksella tätä eläintä kohdeltais ja että muitakin villejä eläimiä tarpeen mukaan suojeltais.

Karhu pesässänsä sikeästi talviunia nukkuu. Se vaeltaa maisemissa kauneimman taivaan. Kun keväinen aurinko lämmittää, se nousee pesästänsä jälleen, ylös valoon ja kirkkauteen.