Joskus mielessäni mietin, että polku kultainen minut taivaaseen vie. Paksussa lumessa omassa kuopassaan lepää koira paksuturkkinen. Se minua silmiin syvälle katsoo, tutkailee millä tuulella oon. Koiran valkoisen luokse menen ja sitä hellästi halaan. Käsivarteni kierrän ympäri paksuturkkisen ja kuiskaan sille salaisuuden. Painan poskeni turkkiin pehmeään ja silmäni hetkeksi suljen.

Koira lumesta jaloilleen nousee, katsoo minua suoraan silmiin itämaiseen tapaan, kääntyy ja lähtee kulkemaan. Kultainen polku meitä kohti vuoristoa vie, minä perässä paksuturkkisen. Violettina vuoristo jylhä edessämme siintää, hopeisena vuorten huiput taivaaseen piirtyy. Kas, polku taivainen tekee jyrkän käännöksen ja yllättäen olemme pihassa luostarin.

Tunnelma harras lepää päällä luostarin. Paikka on pyhä, ikiaikainen. Munkit hiljaisuudessa vaeltaa, toinen lepää polvillaan. Aurinko hellästi paistaa, tuulenvirettä tuskin huomaa. Koira valkoinen asettuu kerälle pihaan luostarin. Istun sen viereen, jalkani ristiin panen, silmäni suljen ja tunnen, tunnen kuvankauniin hiljaisuuden.

Pyhä hiljaisuus peittää kaiken alleen. Sieluni lepää kristallinkirkkaana luonnon helmassa keskellä vuorijonon ja tiedän, että sieluni täältä saa rauhan ikuisen.

Ikiaikaisuus, salaisuudet, luostari helmassa vuoristopuron.