Hopeista kuunsiltaa kulkee yksinäinen kulkija kohti kuuta taivaalla loistavaa. Kuunkehrä kultaisena välkähtää, kutsuu yksinäistä kulkijaa.

Hopeisena hohtaa hahmo yksinäisen kulkijan, kasvot niin kauniit, sädekehä päällä pään.

Varvut, jäkälät rapisevat jalkojeni alla. Tunturi jylhä nousee edessäni majesteettisena ikiaikaisena muodostelmana, taakse jäävät aavat suot; karhun kämmen pehmeästi painuu mättäälle sammaleiselle, karhun tassut vievät metsiemme kuningasta eteenpäin, sinne, missä kuunsilta lempeästi laskee päälle maan.

Poro valkea suurisarvinen katsahtaa ympärilleen, luo lämpimän tarkan katseen eteen, lähtee kohti tunturia edessään nousevaa kulkemaan. Takana tunturin porotokka hiljaista öistä eloaan viettää.

Sytytän pienen nuotion kivien päälle, kahvin pannussa keitän. Kotka suurisiipinen viheltäen ohitseni lentää, avittaa yksinäistä kulkijaa matkallansa kuuhun hopeisena loistavaan.

Yöllinen taivas hiljainen on, valonkajo hellästi maisemaa nuolee. Kaikkialla niin rauhaisaa on.

Toisella puolen tunturijonoa yksinäinen shamaani kodassaan aikaa vietää. Tuntee vanhat loitsut, mielessänsä nousee päälle pilvien, auttaa ystäväänsä, joka pinteessä jossakin on. Kutsuu mesikämmenen silkkitassuisen, kutsuu kotkan kultasiipisen, luonnonhenget tunturimaisemien jylhien; luonto yhtyy maailmaan kaukaiseen, kohta kaikki kohdallaan on.

Luonto kesytön kiittää hiljaista kulkijaa, pyhä maa antaa rauhan jokaisell’ joka sitä arvostaa.

Kahvin tuoksu pannusta nousee. Mietin hiljaa ympäröimänä luonnon kauneimman, ett’ kuuleekohan Jumala kutsuni hennon ?

Jumala taivaan kuulee kaiken, mut’ harvoin kuitenkaan vastaa.

Hiljaa, hiljaa, hiljaisuus.