Kun pitkän taipaleen oon rämpinyt märässä suossa, suonsilmään jos toiseen vajota meinannut oon ja istun nyt hiljaa parvekkeella yöaikaan ja yht’äkkiä mietin, et’ miss’ taivas sä oot ja käännän katseeni ylös pimeään yöhön niin huomaan täysikuun loistavan majesteettisesti yläpuolellani mun.

Heti ymmärrän, että taivas jälleen luonani on. Enkelit ihanat, hersyvät hahmot, lempeät henget monet vierelläni jälleen on.

Taivaan kauneus, Universumin rakkaus kaikkine kauniine väreineen loistaa hentoa valoa pimeään yöhön, laskeutuu alas päälle maan, asettuu limittäin, lomittain ja päällekkäin, sulautuu päälle öisen maan.

Kaikki on nyt hyvin ja kohdallaan. Katselen silmillä yksillä öiseen taivaan pimeyteen, kuun valo loistaa hiljalleen; katselen silmillä toisilla taivaan kauneuteen, joka niin hiljaa sukkasillaan on vieraana öisen maan, kuiskaa korvaani sanat hellät, jotka saa minun sieluni rauhoittumaan.

Voin tuntea rauhaa ja rakkautta sielussain. Olen palannut jälleen kotiin ja nyt varmasti muistan ja tiedän, että taivas pitää huolen meistä kaikista ja jokaisesta, eikä jätä yksin milloinkaan.

***

Universumin rakkaus on loputon, sen valppaus ja viisaus ehtymätön.