Kotka ruskeasiipinen, valkopäinen, merikotka uljas on. Ystävä avaruuden.

Kotka tarkoilla korvillansa kuuntelee, se kaiken näkee silmillänsä, kun ympärillensä tarkkailee. Siltä mikään huomaamatta ei jää, kun se kyntää siivillänsä taivaan ulappaa.

Se liitää pitkin avaruutta, leijailee päällä maan; se merkiksi viheltää, että kuullut on kaukaisimman viestin tuon, jonka lähettänyt hälle on pieni poika maan.

Kotka palaa pesäänsä korkeaan, joka männyn oksalla lepää rauhaisaan. Se edelleen tarkkailee ilmaa, tutkailee silmillänsä suuntaan jokaiseen, sillä se ainiaan valveilla on.

Sen tehtävä on tarkistaa, et’ kaikki menee oikein päällä maan. Se valkoisen päänsä ylväästi nostaa, kun kuulee korvillansa viestin avaruuden, jonka lähettänyt hälle on pieni tyttönen maan.