Leijun taivaassa kauneimmassa, oman kotini kultaisen portailla istun, taivas kauniin sinisenä hohtaa. Aika on kohta tullut ja pitää mennä tärkeää tehtävää tekemään tuolle planeetalle, jota maaksi kutsutaan.

Olen valittuna tähän tehtävään, joka kansaani taivaista tulee suuresti auttamaan. Olen paras henkilö tähän tehtävään ja innoissani, ehkä hieman peloissaankin olen.

Vielä yksi koitos ennen uuden alkua selvitettävänä on. Jotta valinnanvapaus ja tasapaino hyvän ja pahan välillä ois, on pahalla mahdollisuus pieni päästä sotkemaan kaikki, kyse vain taivaankellon nanosekunnista on ja siitä meidän selvittävä ois.

Olen laskeutumassa kohti planeettaa maata. Takaani minulle hädissään huudetaan, et’ ”he tekivät sen, he onnistuivat kiilan väliin portinpielen työntämään”. Tuo ei hyvä uutinen ollut, mutt’ matkani maaplaneetalle jatkuu vain.

Toisaalla paha pahojansa tekee. Pääsee nyt valitsemaan itselleen uuden lapsen. Pahalle liukuhihnalla vauvoja näytetään, mikään ei tunnu tälle kelpaavan, mutt’ nyt se ”äkkäs” nuppusen vaaleaihoisen, ruusuposkisen ja hihkas, ett’ ”toi me otetaan!” ja se minä siis olin.

Äitini lämmin ja rakas viisautta tulvillaan antaa minulle matkaani varten esineet ja kamat: pyöreä kivi, ruusu keltainen sekä omatunto puhdas ja vaisto villieläimen. Vain neljä asiaa paha äidilleni lupasi minulle matkaa varten antaa.  

Äitini viisas sai pahan kanssa neuvoteltua sopimuksen, viitaten ikivanhaan lakiin, ett’ kymmenen vuotta lapsi suojeluksessa omiensa saisi elää, mutt’ paha vaati, ett’ kun kymmenen täyttää, tämä lapsi heidän omansa on, eikä kukaan siihen pääse puuttumaan.

Pakko oli sopia. Tämä huonoa tuuria kaikki tyynni, tosin pahan ja hyvän välisen tasapainon lain vuoksi välillä joskus näinkin voi käydä.

Synnyin perheeseen vieraaseen planeetalle Maan. Maallinen äitini vieraalta tuntui, en oppinut häntä koskaan omaksi tuntemaan. Isänikään ei omalta koskaan tuntua voinut. Minusta kasvoi vahva, kaunis, tasapainoinen lapsi, harrastin kaikkea fyysistä hyvää, rakastin luontoa, taivaalle planeettojen perään katselin, en kyllästynyt koskaan tutkimaan allakasta auringon nousuja laskuja, kuun kiertoa ja vaiheita sen. Lintujen kanssa juttelin, sipuleita kukkien pihalle istutin ja katselin niiden kasvavan.

Mutt’ kymmenen vuotta täytin ja kuin seinään kaikki kaunis ja rauhaisa päättyi. Kehoni hajosi, sieluni pirstaleiksi meni. Menetin kosketuksen kauneuteen, luontoon ja siihen kaikkeen, mikä kodilta tuntunut oli. Kalpea, heikko, pelokas minusta tuli, elämäni kurjaa kaikin puolin oli. Jouduin tekemisiin pahan kanssa, joka minua hiilihangolla eri puolille tökki, ei antanut minulle rauhaa milloinkaan. En pystynyt öisin nukkumaan, päätäni kivisti, ihmissuhteet järkevät meni. Vain ahdistusta, pelkoa, pakoa pahalta turhaan, kaikki pieleen siis meni.

Muistin kaiken keskellä kuitenkin pyöreän kiven, ruusun keltaisen, joka nyt kuihtunut ja kuivunut murusiksi oli. Tyhjä oli reppuni muuten, mutt’ omatunto puhdas ja vaisto villieläimen tallella oli.

Vaistoni varassa eteenpäin elin, kiveä pyöreää kädessäni vahvasti puristin, en päästänyt muruakaan kuivuneesta ruususta kateisiin, pidin kaikissa tilanteissa huolta ett’ puhtaana omatuntoni on. Nämä olivat evääni elämään ja jotenkin tiesin, ett’ joskus oikeaan kotiini pääsen jälleen, joka tuolla ylhäällä tosi kaukana taivaassa on.

Enkelin hellän kosketuksen tuntea sain, kun melkeinpä kymmenen vuotta yksin pahuuden ympäröimänä olla sain. Silloin tiesin, ett’ kotini ei tässä perheessä oo, vaan kotini taivaassa kaukana on. Jatkoin kadotetun sieluni etsintää ja jotenkin kummasti minulle pienenä kirkkaana valona jokin kaunis suunnan antoi, ja tätä kohti päättäväisesti matkasin. Yksi kaunis valon väläys ja sieltä sitten toinen ja kolmas, kuin tikapuita pitkin kohti taivaan ääriä, loputonta avaruutta kohti kivuta sain.

Vuosikymmenet menneet on ja vielä edelleenkin tikkaita avaruuden kivuta saan. Olen saanut nähdä äitini rakkaan ja hellän, taivaan viisaan, kotini kauneimman, jossa ystävät ja suku rakkain on. Osaan sinne jo silmätkin kiinni mennä, kosketus kotiini kaukaiseen vankka jo on, vaik’ elän vielä hyvinkin planeetalla maan.

Paha vielä kintereillä on, mutt’ nyt jo lupa rakkaalla äidilläni, suvullani, ystävilläni on minua opastaa ja voin tuntea hyvin heidän lämmön ja viisauden.

Tehtävä tärkeä saatiin nipin napin päätökseen juuri aurinkokellon nanosekunta vaille kun kello löi kymmenen, joten tehtävä tärkeä, miksi tulin päälle maan, saatiin päätökseen.

Nyt jo eläkkeellä oon ja tähyän tiiviisti taivaaseen. Tähdet ja planeetat monet, kuut ja auringot tuttuja kavereitani on. Elän hiljalleen ja tietyllä tavalla kiitollinen oon, ett’ saatiin tehtävä päätökseen.

Helppoa aina ei elämä maan päällä oo, meillä koukerot kummat saattaa olla, tosin joku ihminen elämäänsä suojaukset sellaiset saa, ett’ ei pimeä kosketa häntä milloinkaan.

Olkaamme kiitollisia asioista kauniista pienistä. Joskus aurinko paistaa kohden niin kirkkaasti, että muistamme missä kotimme on; yksi kaunis asia johtaa toiseen, pieni kirkas valon väläys silmäkulmassa, taivaan lomassa, johtaa toiseen välähdykseen, joka saa sydämemme sykähtämään ja sielun tuntemaan, että polku tosiaankin oikea on !