Tuhnuinen syksyinen sää peittää maan, puut ja kaiken alleen. Kosteaa, koleaa, hämyistä kaikkialla vaikka keskipäivä on. Vedän villapeiton korvilleni, vetäydyn sohvalle lepäämään. Aion vaipua horrokseen ja antaa levon laskea päälleni, sieluni vetäytyy paikkaan hiljaiseen, sinne, missä mikään ei liikahda.

Suljen silmäni ja olenkin jo noussut päälle harmaiden pilvien. Yönsininen tähtitaivas ympärilläni lepää, näen edessäni valonsäteiden muodostaman viuhkan ja lähden sitä pitkin etenemään. Eteeni avautuu valkeankultainen tähtitaivas, yönsininen taakse jää.

Vaalean harsoverhon silmieni eteen vedän. Annan mielessäni avaruuden maisemien laakeiden edessäni levätä. Kunhan vain ensimmäinen auringonsäde olkapäähäni koputtaa, avaan jälleen sieluni silmät ja lähden avaruutta uteliaana tutkimaan.

Ei vielä säde aurinkoinen saapunut ole, mutt’ heti kun säde kultainen minut tavoittaa, matkani jatkuu ikuisuuteen, hetkeen, joka ikuisuudelta ihanalta tuntuu. Kaikki kirkkaana jälleen ympärillä loistaa, nousee sielu korkeuksiin, kiittää Universumia, joka taivaiseen matkaansa jokaista sielua hellästi kutsuu, kunhan aika oikea on.

Säde aurinkoinen, säde kultainen, koputa olalleni, kun saapunut oot !