Istun alla kesäisen auringon. Päätän lähteä maapalloamme kaunista katselemaan.

Lähden lentoon yli taivaan niin kirkkaan. Levitän turkoosit siipeni auki ja annan ilmavirran raikkaan viedä.

Yllä lumisten vuorten kiidän, päällä arojen villeimpien liidän. Näen aarniometsät sankat, valtameri taakse jää, kun kohti sademetsiä vauhdilla liidän.

Otan reppuuni mukaan hippuja Universumin auringon, sille tarvetta varmaankin jossakin on.

Nyt paistaa aurinko yllä maan, mut’ nyt jo peittää tähtitaivas alleen maan. Liitelen rauhaisasti läpi yön tumman ja päätän auringonsäteen taivaisen sekaan lennättää.

Näen paikan sysimustan alla taivaan tumman. Sinne viskaan hippuja auringon, jotta päivä taas paistaisi paikkaan tummaan, särkyneitä sydämiä siellä kenties olla voi?

Heitän hippusia avaruuden kauneimman päivän paisteeseen, toisen kourallisen viskaan yöhön tummaan ja siniseen. Koskaan ei liikaa valoa tähtitaivaan olla voi.

Hippuset Universumin auringon eivät koskaan lopu, ne luotu on tarkoitukseen hyvään; päivä aurinkoinen yhtyy Universumin aurinkoon; yö tummin iloa saa, kun hippuset auringon sinne lennättää !

Reppu selässä matkaani jatkan. Katselen maisemia maapallomme kauneimpia, kun taivas hiljaa hämärtyy ja aurinko laskeutuu lepäämään tuonne, jonnekin läntisen taivaan alle.