IMG_5934%20%28original%29Copy.jpg

Istun parvekkeella, tutkailen taivasta edessäni avautuvaa. ”Kuinka iso onkaan maa ?” ihmettelen itsekseni. ”Kuinka iso onkaan avaruus, missä rajat sen ?” mietin itsekseni.

Kävelen metsässä ja huomaan muurahaispesän suuren vieressä kuusen. Muurahaiset touhuavat askareitansa; työntäyteisiä, vilkkaita ovat. Keko muurahaisen koti on. Muurahainen pieni kekonsa rinnalla on.

Olenko itse suuri vaiko pieni ? Tallata vahingossa voin muurahaisen, tuskin edessäni sitä edes näen.

Onko maailma koti ihmisten, jossakin kolkassa syrjäisessä avaruuden ? Onko maailma pieni vaiko suuri ?

Kotona pyörittelen maapallokarttaa ja itselleni vastaan ”maailma varmasti iso on”. Itse olen pieni, kun jaksa en kävellä edes mitätöntä kilometriä muutamaa. Maapallo ihmisten koti on. Koti, joka leijuu jossakin avaruudessa, edeten jonnekin päin leijuen, pyörien, ehkä vähän kieppuen.

Missä ovat mittasuhteet avaruuden ? Olemmeko muurahaisia avaruuden, niin pieniä, ettei meitä oikeastaan avaruudesta käsin nähdä voi ?

”Hei, onko siellä ketään ?” huutelen avaruuden tyhjyyteen. Kukaan ei kuule, kukaan ei vastaa. Lähetän radiosignaalin avaruuteen ajatuksella, että kuulisin vastauksen kutsuhuutooni, mut’ kukaan ei vastaa.

Missä ovat mittasuhteet ihmisten, mittasuhteet avaruuden ? Opimmeko ymmärtämään sitä koskaan, kun vieressä Universumin saattaa olla toinen, mut’ minkälainen se on ? Suurempi vaiko pienempi ? Samanlainen vaiko erilainen ?

”Asuuko siellä ketään ?” huutelen. Kukaan ei vastaa.

Huutelen avaruuteen ikään kuin muurahainen jossakin puolin kekonsa reunaa. Tuskin itsekään kuulen ääntäni; jonnekin se vain häipyy ja häviää.