Makaan vuoteella, ikkunasta ulos katselen. Yönpimeys ikkunan ulkopuolen, myöhäinen ilta jo on. Hetken päästä, kun asioita mietin, astuu ikkunasta sisään iso ja uljas valkea hevonen. Se taivainen hevonen on, jollaista koskaan aikaisemmin nähnyt en. Se astelee verkkalleen vuoteen päätyyn, pysähtyy minua katselemaan. Ei sillä ole kiirettä minnekään. Valkeaa, sinervää sen karva hohtaa, energiakenttä sen ympärillä vahva on. Mitään se ei virka, minua katselee vain.

En ole nähnyt aikaisemmin tuota taivaista hevosta koskaan. Jään sitä ihmettelemään. Yleensä hevosia pelkään, mutt’ tätä en pelkää ollenkaan. Juuri kun totun tuon läsnäoloon, kääntyy se pois ja lähtee lentoon. Levittää isot valkoiset siipensä, jotka jostakin vain ilmestyi, lentää ylöspäin, läpi pilvien öisten, jatkaa matkaa ylöspäin aina vain. Lähden sitä tavaaseen seuraamaan.

Hevosen valkoiset siivet sitä kannattaa, kiidättää läpi sumuverhojen, taivaisten paikkojen kaukaisten. Nyt hevonen vihdoinkin pysähtyy, siivet valkoiset katoavat jonnekin, vehreä niitty korkeine sankkoine heinineen, tähän hevonen valkea laskeutuu.

Hevonen syö heinää, välillä rauhaisaan ympärilleen katselee. Oikealla kauempana lauma valkeiden villihevosten, mutt’ hevonen meidän ei joukkoon mene. Lauma valkeiden villihevosten huomaa hevosen ja hetken päästä saapuu luokse tämän. Hevoset valkeita, suuria ovat, mutt’ yksi taaempana on tummanruskea, valkoinen merkki sillä otsassa on.

Ryhtyvät hevoset heinää hamuamaan, valkea sumu niityn ylle muodostuu. Kostea sumu yhä sakenee, hetken päästä vain jalat hevosien niityllä näkyvät. Kohta hevoset kokonaan piilossa sumun, joka kosteana valkeana peittää tienoon.

Valkea sumu mieleeni jää, kun koirani kuonollansa koskettaa nenäni päähän. Valkeaa, niin valkeaa…