Vihreä avaruusverho laskeutuu päälle iltaisen maan. Aurinko tuskin näkyy enää ollenkaan. Valkoinen lintu lentää päällä vihreän verhon, avaruuden eteerinen vihreä levittyy laajalle aina vaan.

Lintu määrätietoisena taivaalla lentää, suorastaan kiitää päällä vihreän hunnun. Se suuntaa suoraan länteen, samalla kaartaa jyrkästi ylös ja nappaa avaruudesta nokkaansa kultaisen kohteen, jota me avaimeksi kutsutaan. Linnun matka jatkuu vain, ylöspäin avaruuteen se kiitää, valkoiset siivet piiskaavat ilmaa, avaruuden eteerisen pyörteen jälkeensä jättää.

On mennyt jo tovi ja lintunen päätänsä kääntää, suuntaa katseensa mättäälle vihreälle ja avaimen nokastaan laskee. Lintu sammaletta nokallansa kaapii ja avaimen piiloon panee. ”Kas, nyt se on valmis” virkkaa lintunen sitten.

Lintu jo syömässä kauranjyviä pellolla, joka kultaansa hohtaa. Nokkii ja nokkii ja siemenen syö. On kulunut jo vuosi ja tovi, kohta vuosi ja toinen, avaruus on kääntynyt jo ympäri talven, kesä kahdeskymmenes jo taivaalla koittaa. Lintunen istuu oksalla pajun ja katseensa suuntaa ylhäälle päin. Silmistä lintusen pienen lähtee kuunsäde matkaan ja matka säteen taivaalla jatkuu aina avaruuden pimeimpään kolkkaan asti, sinne, minne valoa ei tulvi enää ollenkaan. ”Nyt se on valmis” virkkaa lintunen pieni.

Lintunen taivaalle lentää, istuu päälle valkoisen pilven. Ottaa asennon hyvän ja pohtii hetken. Lintu katselee taivaalta kauas ja näkee pojan nuoren juoksemassa pitkin taivaanrantaa. Kuunsäteet tämän edessä leiskuu, auringonsäteet tämän takaa räiskyy. Lintunen katseensa poikaan suuntaa ja tälle ajatuksillansa ohjeet antaa. Poika nappaa ilmasta hohtavan turkoosin kiven ja työntää sen nopeasti taskuun. Ohjeet lintusen tallettaa mieleen ja määrätietoisena jatkaa matkaa.

Kuluu vuosi ja tovi, kymmenen kesää maailma pyöri, talvi taivainen kohta jo koittaa. Poika jo kaukana taivaassa on, mutt’ älä luule, että kuollut ois ! Poika viisas ja nokkela kohta perillä on ja pysähtyy hetkeksi miettimään. ”Yksi, kaksi ja kolme, nyt mä varmasti perillä oon”. Poika eteensä alaspäin katsoo, työntää oikean kätensä mättääseen vihreään, sormilla haroo kosteaa multaa ja ”kas, tässä se on !”, virkkaa poikanen.

”Nyt ei enää kiirettä ole. Aika on puolellain.” sanoo nuorukainen. Poika avaimen taskuunsa panee viereen turkoosin kiven. Kiittää taivasta ja lintua ja sielua sen. On kulunut jo vuosikymmen siitä kun kesä talveksi kääntyi ja poika hiljalleen kotiinsa palaa. Kissa sohvalla kerällä nukkuu, kello lyö viisi ja aurinko kääntyy puolelle maan, taivaanranta kultaisen oranssiksi vaihtuu. Kaikki on hyvin ja poika kätensä sylissään ristii ja hiljaa taivaalle kuiskaa ”Rakas, kaikki on hyvin. Minä rakastan sinua.”.