Olen kuullut monesti henkisissä piireissä sanottavan, että musta on väri pimeyden ja pahuuden, kun taasen valo ja kirkkaus kuvastaa vastakohtaa sen.

Olen pohtinut tätä asiaa monta kertaa ja tullut siihen tulokseen, ettei asia ole aina aivan näin.

Päivän kirkkaus maapallon toisen puolen melkeinpä valollansa sokaisee, yötön yö Lapissa kesäisin, kun taasen toisella puolen maapalloa kaamoksessa eletään. Pimeys ja valo vuorottelevat maapallolla ainiaan. Se kuuluu elämään.

Yö ei kuulu pahuuteen, mustaan väriin tai pimeyteen. Kun yö laskeutuu päälle maan, maa peittää säteet auringon, se kuvastaa lepoa, rauhoittumista, kenties surua surevan mielen. Ei siinä mitään sen kummempaa.

On turhaa ajatella, että pimeyden musta olisi väri pahuuden. Pahuus on sitä itseään, ei se tee eroa pimeyden taikka kirkkauden. Se kulkee omia polkujaan, eikä sen pitäisi kuulua elämään.

Pidän talvisin mielelläni päällä tumman harmaata paksua villapaitaa. Se on väri lampaan taikka suden. Se pitää minut lämpöisenä ja tunnen oloni kodikkaaksi villapaidassa tuossa. Kiitän villaista lammasta siitä, että niin ihanan villapaidan itselleni aikoinaan sain.

Kuljen omia polkujani, välillä öisin kirjoitan, sillä yön pimeydessäni rauhoitun. Kun aamu koittaa ja auringonsäteet nousee, sieluni virkistyy, käyn ulkona nuuhkimassa luontoa kanssa koirien, tai toisinaan, menen levolle ja nukkumaan.

Niin se vaan on, yön pimeä musta versus päivän valkeus. Ihan sama mulle, kunhan vaan pidän sieluni avoinna teoille hyville ja asioille kauniille.

Elämä on kauneus !