Tuuli ulvoo yllä mäntymetsän. Kallioseinämä jyrkkä nousee kohti taivaita. Pilvet kiitävät vinhaa vauhtia oikealta vasemmalle. Muutama lokki leijailee mukana tuulen. Syksy on tuloillaan.

Sauvakävelijä kävelee hiukset hulmuten hiekkatietä, joka mutkittelee kallionseinämän vieritse. Taaempana bussillinen ihmisiä menossa töihinsä tekemään pakollisia tehtäviään. Kaupungin keskusta on kiireisiä ihmisiä pullollaan. Kello vain raksuttaa.

Päällä kallion jyrkän katselevat meidän menoa ihmiset menneet, päällä pilvien katselevat menoa meidän ihmiset vielä tulevat.

Kiire, kiire meillä on. Kiire loppuu vasta kuin jokin meidät pysäyttää. Kiireen joskus loputtava on mutta se, mikä meidät pysäyttää, salaisuus pitkään on.

Kallio ikiaikainen laakeana lepää vieressä aaltoilevan vihreän meren. Tyrskyt meren nuolevat kallion reunoja, hyväilevät kuin tervehtien ikiaikaista ystävää. Lokit leijailevat tuulen mukana, leikittelevät tuulenpuuskilla, antavat tuulen lennättää.

Pilvet valkoiset hattaraiset, taivas niin kirkkaan sininen, kalliot jyrkät, niin ikään laakeat vieressä veen, pysyneet aloillaan tuhansia vuosia, olleet jo silloin, kun ihmiset elivät sopusoinnussa, vuorovaikutuksessa kanssa luonnon niin villin ja kauniin;

katselevat maailman menoa, ihmisiä tulevia ja meneviä, edestakaisin kulkevia.

Tuuli puhaltaa voimakkaasti, muutama lehti puun lennähtää. Aurinko hieman pilven takaa kurkistaa. Aurinko ikiaikainen paistanut jo silloin, kun ihminen eli sopusoinnussa, vuorovaikutuksessa kanssa luonnon niin kauniin.

Aika ehkä muuttunut on, vai onko muuttunut vain ihminen ?