Valkoinen lumi vai kultainen ? Kiteet kuin sakaratähdet pienet lepää puhtaana peittona päällä maan. Voiko kauniimpaa maan päällä ollakaan? Puhdasta taivaan lunta kuin enkelin siivistä luotua ois, tämä jokaisen sielun saa huokaamaan.

Jos erämailla tunturipurojen maassa vaeltaa, niin hiljaisuus siten kauneuteen kietoutuu, että tuntuu kuin taivas maan päälle pudota vois.

Avaruusmaisemat kauniita on, paikat taianomaisia suorastaan. Mutt’ meidän omakin planeetta avaruudessa vaeltaa, kaikki me avaruuteen kuulutaan. Jos vain kiireiltä ehtii ja pääsee lumiseen metsään, voi tuntea ympärillänsä maailmankaikkeuden. Se kauniilla tavalla meitä muistuttaa, että planeettamme on vain yksi joukossa muiden ja planeettamme on kauneutta tulvillaan.  

Jos maailmamme luonnon tilassa ois eikä moottoriteitä ja betonia ympärillämme ois, eikö planeettamme henkeäsalpaavan kaunis ois ?

Avaruudessa taidamme elää, sillä eihän planeettamme irrallaan avaruudesta oo? Joku olento meille tuntematon, avaruuden toiselta puolen ajatella vois, että avaruuden asukkaita outoja oomme.

Painovoima kehoamme alhaalla pitää, mutt’ auringonsäteet sielumme avaruuteen vie, planeettoihin kauneimpiin, jotka luonnontilassa olla voi; vuorikristallit peitossa puuterilumen, Universumin aurinko sateenkaarena paistaa, kultainen lumi alla oranssin taivaan, tähdet vihreinä välkkyen tuikkii.

Kas, avaruuden asukkaita olemme kaikki, luonto kaunein kuin taideteos, joka sinisenä avaruuteen valoansa loistaa.