Pitääkö aina jonnekin mennä ? Pitääkö aina jotakin tehdä ? Kysyn itseltäin. Jospa vain asettuisin hyvään asentoon, antaisin sieluni vaipua horrokseen tai melkein sellaiseen.

Jospa avaruuden ikuinen rauha laskeutuis luokseni ja auttaisi sieluani vaipumaan syvään rauhaan ja loputon kiire helpottais ?

Annan luvan itselleni hellittää, annan itselleni luvan luovuttaa ? Ei, luovuttamista tämä ei ole. Tämä on rauhoittumista, vaipumista tyyneyden tilaan.

Kehoni lepää ja samalla hetkellä sieluni nousee uusiin korkeuksiin, minun menemättä yhtään minnekään. Olen heittänyt avaruuteen pyynnön, että se saapuisi luokseni, mutta ennen kuin ehdin pyytääkään, on avaruus saapunut luokseni jo.

Aistini virittyvät uuteen uskoon, tunnen olevani pirteä ja valpas, onnekas ja iloinen samalla, kun mieleni lepää !

Tekemisen aika on toinen, nyt keskityn lepoon ja rauhaan. 

Kellun kullan-hopeisessa energiakuplassa keskellä taivaan tumman sinisen. Tähdet tuikkivat hauskasti vieressäin, avaruuden energiat heijaavat mieltäni puoleen ja toiseen. Kuin kehdossa keinuisin ja taivaan enkelit minua keinuttais !

Olen keskellä kaukaisinta avaruutta, ympärilläni vallitsee syvä hiljaisuus. Tunnen auringon paistavan jossain, sieluni virittyy taajuuteen uuteen.

Aurinkotuulen puuska minut yllättäen lennättää paikkaan tuntemattomaan, josta alkaakin elämä uus. Pääsen jälleen uusia ilmiöitä tutkimaan, kaikenlaista uutta kokemaan !

Olen niin täpinöissäni, että karistan levon sielustain ja suuntaan kohti vihertävää kirkasta valoa, joka horisontissa leppoisasti välkehtii. Polku kultainen horisonttiin edessäni katoaa, taivaan hattarat ja kirkkaan väriset tähtöset polun reunoja koristaa.  

Tämä on kuin ulkomaanmatka kohteessa uudessa; kaikki on niin hauskaa, ikimuistoista ja jännittävää, kun pääsee jälleen jotakin kaunista ja uutta näkemään !