Katselen kaikessa hiljaisuudessa avaruuteen. Tyhjältäkö se näyttää ? Kun hieman keskittyy, niin saa nähdä ympärillään planeetat kauneimmat. Tähtisumut, galaksit vihreät ja kuulaat. Tähdet kaikenväriset tuikkivat aina vaan. Aurinko jos toinenkin päivän valaisee. Entäpä jos hieman tarkempaan katselee?

Viivoja, janoja, sädejonoja, sädelinjoja kaiken muotoisia. Sikareita, pyöreää, soikeaa. Kierteitä, kulmia, sädemuodostelmaa kiharaa. Peilejä eri muotoisia, palloja, läpinäkyviä pintoja kuin lasia. Mitä ihmettä tämä nyt onkaan ?

Värejä niin kauniita, ettei niitä pukea sanoiksi voi ollenkaan. Ollaanko tässä tulossa vai menossa vaiko samaan aikaan suuntiin molempiin ? Näen kohteen edessäin, mutt’ hetken päästä se monessa paikkaa samaan aikaan on.

Valopallo kultainen, lyhty, majakan valon kaltainen, kynttilän liekki valkoinen.

Kaikki jotenkin sekaisin on, mutt’ kun katsoo tarkempaan niin huomaa, ett’ kaikki harmoniassa keskenään, kaikki ovat sopuisasti omilla paikoillaan. Kaikella Universumissa oma tarkoituksensa on, mutt’ meidän ihmisten ei tarvitse tietää, mitä jokainen pilkku, viiva taikka kulma tarkoittaa.

Universumi ei sekaisin ole milloinkaan, se kaikessa rauhassa elää omaa kulkuaan, menneisyys niin kauas ulottuu, ettemme sitä voi ymmärtää. Tulevaisuus meidän jälkeemme jatkaa kulkuaan. Miksi sopusoinnussa keskenään ei palat kaikki olla vois, vaikka salaisuudeksi Universumi meille jää?

Keskityn rauhaan, pyhään tunteeseen, joka tuudittaa minut matkaan tuntemattomaan, siis tuonne, missä kaikki on hyvin ja kohdallaan; se paikka rauhaisa on Universumi kultainen, syvän keltainen.