Istun kodassa, joka on verhottu intiaanikankailla ja jonka keskellä tuli hiljalleen heilahtelee. Olen Lapin jänkhällä kaukana jossain koskemattoman luonnon helmassa, enkä välitä edes tietää, missä mä oikeastaan olen.

Pidän kädessäin kivistä taikakannua, jonka sisällä pyhää Lapin sielua on tilkkanen. Pidän harmaata kannua hellästi kädessäin, keskityn siihen, sillä kohta minä sen pienen kannen avaan. Heittelen yrttejä tuleen ja tunnen tuoksun hulmahtavan kotaan ja sitä tuoksua vedän henkeeni sisään.

Viritän sieluni taivaaseen, aukaisen kannen ja pyhä henki pääsee jälleen vapauteen. Lähden pyhää henkeä seuraamaan, kun se juoksevan poron lailla kiitä ylitse tunturin, jaloillansa tallaa varpuja lakoon, karvatupsut putoavat mättäille tunturin; kuin tuulispää lentää henki ilmojen läpi, suunnaten lopulta ylös taivaaseen.

Poro päätänsä nostaa ylös ja huomaa siluetin valkoisen suden. Vai uskollinen koirako se sittenkin on ? Sudenkaltainen valkoinen katsoo minua suoraan syvälle silmiin, kääntää päänsä poroa kohti ja tutkii sitäkin silmillään. ”Me yhtä oomme” viestittää susi ääneti, ”seuratkaa”, virkkaa susi valkoinen ja lähtee jolkuttamaan kohti laumaansa, joka tätä odottaa alla toisen tunturin huipun. ”Me oomme yhtä”, viestittää koira valkoturkkinen, vaiko susi villikö se on ? ”Seuratkaa”, komentaa susi valkoinen.

Lähdemme kaikki joukolla halkomaan taivaita, jalkamme hipoo tunturin kivisiä huippuja. Kun on kulunut päivä ja toinen, saavumme luokse saamelaiskodan, jonka päältä savu hiljalleen tupruttaa. ”Tänne ei sinulla lupa ole tulla,” sanoo susi valkoinen ja kääntää katseensa silmiini mun. Jään kahvia tulella keittämään ja annan joukon muun kotaan mennä.

Kannun henki riemulla tervehtii ystäväänsä, joka hiljaa koukkuselkäisenä istuu kodassa tapaillen piipun varrella huuliaan. ”Nyt on oikea aika toimia, sinä ja me muut. Tuolla ulkona istuu muukalainen, joka joukkoomme kuuluu. Ottakaamme hänet mukaan tehtävää suorittamaan, lentäkäämme kuin taivaan linnut, palatkaamme maan syvyyksiin, sukeltakaamme kuin lohet Tenon, vetäkäämme vastavirtaan kuohuavan virran, syöksykäämme jälleen taivaan lentoon; ottakaamme mukaan sielut ja henget, ystävät ja vieraat, jotka Lapin sielua rakastaa, tunnustaa perinteet vanhat, kunnioittaa lappalaisia, jotka jo ikiajoista ovat eläneet täällä Lapin mailla; seidat, pyhät paikat, sielut villit ja vilkkaat saavat vapaina lentää, sielut niin pyhät ja tunturit armottomat kiittävät pyhää maata, sillä tämä on meidän maa. Lähtekäämme !”

Lumi ympärillämme taivaaseen pöllyää, tuulee takaa ja tämä saa lumen vieläkin hurjemmin kieppumaan. Riemulla kiidämme eteenpäin, aurinkoa ei enää pitkään aikaan näy. Vaistot ja henget meidän matkaamme ohjaa, Kannun henki matkaamme johtaa. Susilauma perässä valkoisen, poro mukaansa napannut joukon taivaisen, karhut, ahmat, sudet ja naalit joukossa valkoisessa, lumi pöllyää kieppuen, jalkoja ei väsy paina, innolla eteenpäin juoksemme, tiedämme tarkalleen, minne me menemme.

Vuosi ja kaksi on mennyt. Avaan jälleen harmaan kivisen kannun kannen, kutsun hiljaa, pyhä tunne sisälleni virtaa. Kannuun henki pyhä jälleen kannuunsa menee ja suljen hiljaa kannen. Istun jalat ristissä kodassa, jonka intiaanikankaista kyhännyt olen, tuli hiljalleen heilahtelee keskellä kodan; on niin helpottunut olo, pyhä tunne laskeutuu kotaan, villi sieluni asettuu levolle hiljaa, Lapin taikaa, Lapin taikaa, pyhä maa, jota niin rakastan.