Välillä niin kipeä oon, että melkein itkettää. Täällä maankamaran päällä kun elää ja asustaa, ei aina kaikki ole kohdallaan. Suljen silmäni, kuoreeni villapeiton alle itseni käperrän. Odotan päivää parempaa kuin kuuta nousevaa. Välillä harhailen uniin sikeisiin, silmäni taasen välillä avaan ja huomaan, ettei vielä päivä uusi olekaan.

Tiedän kuitenkin, ettei taivas minua unholaan jättänyt oo. Kaikki kauniisti on vierelläin, vaikken sitä aina pystyisi huomaamaan, kun särky ja kipu kehoani kalvaa. Pystyn toki muita ihmisiä auttamaan, mutta omia vaivojani joudun yhä vain kestämään.

Silti, kunhan vain silmäni auki saan, tavoittelen aurinkoa nousevaa. Käteni kohti taivasta ojennan, ajatuksissani kiipeän tikkaita kultaisia taivaaseen, joka minulle hellästi huokailee. Olemme ystäviä kaikki, avaruuden asukkaat, tuulenvire taivainen, tähdet ja kuut, aurinko kultainen, enkelit nuo. He jättäneet minua eivät koskaan, sillä tietävät, että sydämessäin heidän luokse kaipaan; joukkoon omieni heti kiipeän, jahka ensin nämä kipuni maan kamaralle jättää saan.

Elämä kaksijakoista saattaa maan päällä olla, sillä maan päällä energiat oudot ovat. Joutuu jokainen välillä ikäviä asioita kohtaamaan, mutt’ se on elämää vain; toinen elämä meitä taivaalla odottaa, sellainen, jossa kauneutta, hyvyyttä riittämiin piisaa!

Avaruuden ihmeet rajattomat ovat. Universumin hellä henki välillä pyyhkäisee päältä maan ja se saa ihmisten sielut jälleen taivaaseen kaipaamaan.

Hei, autamme toinen toistamme, käännämme katseemme läheisiin ihmisiin ja vieraisiin, elämään, aurinkoon ja taivaisiin !

Vaaleansininen taivas, vai kultainenko se onkaan nyt ?