Marraskuun lopun myöhäisilta. Ulkona sataa kaatamalla, taivas on sysipimeä. Tuuli ulvoo, puiden oksat tuulessa taipuu. Kävelen puistikossa raikkain mielin koirieni kanssa, tuuli puhaltaa kosteisiin kasvoihin, katulamput valaisevat märillä vaahteranlehdillä päällystetyn hiekkatien. Ruohikko lumen sulamisen jälkeen läpimärkänä, armoton sade ei mitään kuvaksi jätä. Aivan erilaista on sysipimeässä syksyssä ulkona kävellä, kuin mitä auringonpaisteessa keskellä kirkkainta päivää.

Muutamalla parvekkeella jouluvalot ripustettuna parvekkeen kaiteisiin on. Ikkunoista valoa pimeään iltaan hennosti työntyy. Missään ei ihmisiä enää näy, töistä koteihinsa jo palanneet. Ei koiranulkoiluttajiakaan muita tavata, vain illan pimeys minua ja koiriani tervehtii.

Onkohan kummituksia liikkeellä, kun niin pimeää, märkää, tuulista ja autiota on? Jos on, annan niiden rauhassa ympäriinsä vaeltaa. Henkiä erilaisia yönpimeydessä, kuin mitä päiväsaikaan paisteessa auringon.

Kummitustarinoihin voisi jo hyvinkin uskoa, kun tällaisella ilmalla pimeydessä yksinään koirien kanssa ulkoilee. Ennen vanhaan maaseudulla kummitusjuttuja toinen toisilleen kerrottiin, niihin uskottiin ja voin hyvinkin sanoa, että jos tällaisella säällä sysipimeän metsän laidalla ulkohuussiin tai navettaan yksin joutuisin menemään, niin hyvinkin kummitustarinoihin uskoa voisin ja uskoinpa hyvinkin erään kerran.

Nuorena jouduin kyläreissulla syrjäisellä maaseudulla yksin myrskysäällä vanhaan puusaunaan saunomaan. Kynttilänvalossa siinä istuskellessani tuuli natisutti puisia rakenteita, sade piiskasi ikkunaan. Kynttilänliekki välillä kummasti lepatti ja heilui. Nurkissa henkiä luurasi ja oudolta tuntui, mutt’ en tiennyt vielä silloin, että annetaan henkien kaikessa rauhassa olla vain. Mutt’ silloin ajattelin, ett’ kummitustarinoihin uskoa voin, enkä unohda tätä kokemusta milloinkaan.

Annetaan henkien kaikenlaisten rauhassa olla. Jokaiselle pitää omaa tilaa antaa ja hyvillä mielin elämää jatkaa.

Kävelen katulamppujen valaisemaa hiekkatietä. Jotenkin nätiltä märät lehdet, hiekkainen polku katulampun valossa keskellä pimeyden näyttää, toisaalta vähän oudolta tuntuu edetä valoista tietä, kun ympärillä sysimustaa on.

Annan tuulen viheltää ohitseni, sade piiskaa kasvojani, etenen polulla valoista väylää, koirani edelläni kulkevat. Ketään muita ei vieläkään näy vaikka kohta jo kotiportille saavun.

Jotenkin mukavaa oli kävellä yksinään koirien kanssa kaupungissa, jossa yleensä ulkona ihmisiä paljonkin on. Luonto moninaista on ja tänään sain kokea tuulen ja sateen pimeydessä maan.

Rauha mielelle, rauha kaikille sieluille…