Kaunein päivä kevään,

alkavan kesän.

Aurinko jälleen lämpimästi

paistaa, ruoho ylväänä

maasta nousee, linnut

laulujansa visertää,

 

mutt tämä ei aivan

minulle nyt riitä,

tahdon sieluni vapauteen

päästää, tuonne ylös,

missä Taivaan Isä

istuu, kenties,

 

rakkaus, ystävyys

ikuinen seassa ruusujen,

aurinkotuuli vienosti

puhaltaa.

 

Hopeista polkua ylöspäin

matkani taivaaseen vie,

aukeaa maailma toinen,

kesäinen, vehreä ja

multava, missä kukat,

pensaat ja monet puut

tuulessa lehtiänsä heiluttaa,

 

perhoset mettä kukista

juo, taivas sininen ja

vihreä, keltaisena

kukkameri vasemmalla,

ruusunpunaisena toisaalla.

 

Vedän syvään henkeä,

en silmiäni tahdo uskoa,

taivaan enkelit kukkiansa

hellästi hoitaa, sinikellot

soi, lehdet kesätuulessa

kahisee, tuoksu taivainen

vie sielun mennessään.

 

Otan kesästä kaiken irti,

monistan sen yhä uudestaan,

jalkojeni alla pehmeä ruoho,

sieluni kukkien joukossa

viettää kesäistä aikaa,

 

aika, se jotenkin tuntuu

heittävän taikaa, miks’

mun pitäisi kaikki tietää,

 

nautin nyt kesästä alkavasta

tästä, painan lierihattuni

syvemmälle päähän,

hetkeksi suljen silmäni,

näen edessäni…