Istun parvekkeella kaikessa hiljaisuudessa. Sateinen sumu peittää kaiken alleen, tuon kaiken näen ylitse ruiskaunokkien, ruusujen, jotka sateisesta säästä huolimatta jakavat ilon sanomaa.

Kultainen energiajuova nousee edestäni ylöspäin, kohti harmaata sadepilveä, kuin pyörre se vetää katseeni ylöspäin.

Kun katson ylös, näen enkelin suuren edessäni, tämän takana harmaa sadepilvi, sumua kaikkialla. Enkeli kasvonsa minulle näyttää, niin kaunis on, että aivan henkeni salpaa; hymy kaunis huulilla, silmät lempeät, täynnä ymmärtäväistä viisautta, viisautta, jossa ikuisuuden liekki ainiaan palaa.

Jään enkelin hahmoa, kasvoja tuijottamaan, sydämeni sulaa, katseeni sulaa tuohon lämpimään, sydämelliseen näkyyn.

Enkeli kätensä sivullensa ojentaa ja hetkessä liekki taivainen tämän kädessä palaa. Liekki ikuisuuden, taivaiden niin kirkkaiden, valo rakkauden, valo taivaan ja tähtien. Jään liekkiä tuijottamaan, katseeni sulaa tuohon viattomaan näkyyn, kuin sielu enkelin liekissä ois?

Unohdan kaiken, mut’ havahdun, kun enkeli lempeästi puhaltaa liekkiin, ja kas, liekki ikuisuuden, rakkauden suuren lennähtää atomeina pieninä sateeseen, usvaan ja pilveen; liekki atomeina lentää kaikkialle, kaikkialle, mukanaan henkäys tuon enkelin ikuisen, täynnä rakkautta, lämpöä, jota kaikkien iloksi haluaa antaa.