Olen päivän kaksi, tai pidempäänkin, ollut peitossa harmaan sumun. En halua tätä enää ja käännän katseeni taivaalle, jossa tiedän jossakin olevan auringon. Työnnän harmaita pilviä käsilläni sivuun, saan pienen rakosen aikaiseksi ja siellä minä sen näen; aurinko hopeaansa hohtaa välistä pilvien harmaiden. Tungen itseni raosta kapeasta ylös taivaaseen samalla työntelen pilviä taakseni päin. Kas, nyt vihdoin näen pitkästä aikaa auringon lämpöisen, kultaansa hohtavan. Tänne haluan jäädä, olen tarpeeksi pitkään sumun varjossa elellä saanut.

Pilvivaipat valkoiset ja harmaat jalkojeni alle jäävät, aurinko kultaa kirkkaan tienoon, tässä on helppo ja hyvä olla, kun eteeni pitkästä aikaa näen, eikä harmaa tunge sieluun syvään. Kepeä olo valtaa mielen, on aika jättää taakse vaihe elämän tuon ja hypätä takaisin valoon auringon. Olen ansainnut paikkani täällä, mutta tiedän, että elämä vaihtelua päivän ja yön, harmaan ja auringon. Sille en mahda mitään, mutta tiedän, että nyt on aikani tullut ja jälleen saan viettää elämäni parhaita hetkiä sylissä Universumin auringon.

On aika jälleen toimia avaruudessa, joukossa enkeleiden, asukkaiden muiden ja saada aikaan hyvää; raivata väyliä pilvien lomasta kohti ikuisuuden aurinkoon, joka saa jokaisen sielun kauniisti sykkimään, tuntemaan kevään säteet sielussaan, tuntea kiitollisuutta, hyvyyttä joka solullaan.

Me olemme ansainneet päivän ja paisteen ja teemme työtä eteen sen, ettei harmaata, mustaa ympärillämme ois, vaan säteet auringon tavoittaisi jokaisen, tiet ylös kohti taivaita avoinna ois, ett’ jokainen halutessaan pääsis paikkaan valoisaan, jossa hyvä olla ois.

Olemme ansainneet paikan valossa hellässä, kirkkaudessa, siellä, missä Universumin rakkaus peittää jokaisen.

Katso ylös, katso kohti taivasta! Kuu kiertää radallaan, aurinko siirtyy lännestä itään. Kaikki siis hyvin päin on, valo voittanut on pimeyden!