Kotini yläpuolella pilvenhattaran päällä vanha puinen soutuvene minua odottaa. Kävelen luokse veneen ja siihen sisään astahdan. Istun veneen taaimmaiselle penkkipuulle ja vedän collegehupparin hupun suojaksi pään. Airoja veneessä ei näytä olevan ollenkaan. Kun paikoilleni asettunut olen ja matkaan valmis lähtemään, avautuu liplatteleva joki eteen venhon vanhan puisen. Vene irtaantuu ja veden virta sitä hellästi tuudittaen eteenpäin vie.

Kotini taakse jää, kotikaupunkikin jo horisonttiin häviää. Metsät vaihtuvat vihreään mereen, kun alaspäin veneestäni katselen. Vene soljuu hiljalleen, matka vain jatkuu eteenpäin. Maanääri jo edessämme siintää, matkaamme maapallon yläpuolella paikkaan, jossa maapallon reuna ainiaan ollut on. Kohta varmaan putoaa, kuten vanhan ajan merimiehet tiesivät, että jossakin kaukana paikka on, missä maapallomme häviää ja kuiluun loputtomaan pudota vois, jos tämän rajan ylittää.

Kuilu edessämme on, siihen virtaava joki vesiputoukseen syöksyy, venho puinen tyrsyn ja pudotuksen hyvin kestää ja eteeni avautuu kaunein avaruusmaisema eteerinen. Hiljalleen liplattelevaa jokea pitkin etenemme, minä ja vanha puinen vene. Vuoristomaisemat kauneimmat vaihtuu sademetsien vehreään vihreään, ikään kuin joku taivaassa tietäisi, mistä aina pitänyt oon ?

Matka jatkuu hiljalleen, mutta nyt jälleen vesiputous edessämme on. Tässä on reuna eteeristen avaruusmaisemien ja vasta putouksen jälkeen nähdä saan, mitä reunan takana kuilussa minua odottaa. Vene syöksyy villinä pauhaavaan vesiputoukseen, mutta vene kestää hyvin tyrskyn ja kierteet, vain korvissa pauhaa, mutt’ hengissä oon.

Avaan silmäni, kun hiljalleen liplattavaa jokea pitkin jälleen veneen kyydissä etenen. Molemmin puolin avaruusmaisema planeettojen ympäröi tienoon, eteeriset kauneimmat planeetat kaikilla puolin, helmiäisen värisiä, kultaisia, kimaltelevia. Ne pyörivät hiljalleen, osa pysyy hissukseen paikallaan. Sinisenä avaruus muuten lepää, avaruusmainen hiljaisuus peittää kaiken alleen. Niin ajatonta ja henkeäsalpaavan kaunista on jokea pitkin verkkaalleen edetä, eikä minua huoleta ollenkaan, vaikka kotini kaukaisuuteen jäänyt kenties.

Vesi virtaa hiljalleen aina vaan. Suljen silmäni ja annan sieluni avaruuden kaukaisuudessa rauhassa levätä. Vedän hupparin huppua syvemmälle päähän, taidanpa vähän näköjään torkahtaa. Herään pian, kun silmiini kirkkaasti aurinko paistaa. Veneen kultaa säteet auringon, joita joka paikassa kauttaaltaan on. Maisema edessäni auringonvaloon piirtyy, vene vanha puinen kultaansa hohtaa. Aurinko edessäni niin suurena hehkuu, että aivan lähellä sitä olla saan, ehkäpä hieman kädellä koskettaa ? Nyt veneeni kääntyy joenrantaa kohden ja kokka veneen rannalle työntyy. Vene poikittain rannalla edessä Universumin auringon, joka minut hellästi syliinsä ottaa. Istun veneessä ja nojaan hellästi aurinkoon ja niin hyvältä se pitkän matkan jälkeen tuntuu. Tässä on niin kaunis ja hyvä olla, että jäädä haluan ikuisuuteen, mutt’ hiljaa sisälläin tiedän, että kohta jo virtaavan joen vesi kääntyy vastakkaiseen suuntaan ja vene vanha kultainen minua kyyditsee kohti kotia, hopeoitu vesi liplattaa ja kun herään aamuun valkeaan, niin kotonani lopulta jo oon.