Kaukaisessa avaruudessa vaaleanpunaisessa leijailee kaksi eteeristä planeetta, joilla massaa ei ollenkaan. Planeetat höyhenenkeveitä ovat, kulkevat hiljalleen omia matkojaan. Mutta kas, kulkevat hiljalleen toisiaan päin ja kohta törmäävät toisiinsa päin. Mutt’ ei, eivät törmää toisiinsa, koska ilmavia, eteerisiä planeettoja ovat. Kohta kulkevat toistensa läpi, hiljaa, hiljaa hiipien.

Kun planeetta toisen päälle saapuu alkavat lintuset villisti laulamaan. Visertävät, sirkuttavat, rätkättävät, viheltelevät, laulavat äänekkäästi kauneimpia laulujaan. Aurinko joka puolelta kirkkaasti paistaa, kaikkialla hopeisia, kultaisia kimalteita on. Koko tienoo hehkuu iloa, onnea ja sitä sisällään ei pitää voi. Planeetat kulkevat hetken päällekkäin, kunnes jälleen erkaantuvat, jatkavat yksinäistä matkaansa avaruuden ääriin saakka.

Tämä ilon hetki muutamia maan minuutteja kestää ja se kauan odotettu hetki on. Enkeli pieni katsoo avaruuteen ihmettä tuota, tuntee pyhän tunteen rinnassaan ja sytyttää heleänpunaisen kynttilän.

Ihmiset saapuneet ovat kaukaisille nummille, vuorenrinteille ja järvien rannoille. Kohta on aika auringonpimennyksen, kuu saapuu kiertoradallaan väliin maan ja auringon. Kaikki hiljalleen pimeäksi valahtaa, lintuset hiljaa odottaa, luonto vetää syvään henkeään. Tämä taianomainen tapahtuma on, avaruus meille näyttää voimiansa, tämä on luonnonilmiö suunnaton.

Kaikki taas ennallaan on, sirkutusta, viserrystä kaunista kuuluu; luonto palannut on ennalleen, rauha ja riemu jäänyt on sielujen sisimpään.