IMG_5013.jpg

Kokoonnumme yhteen. On aika meditaation. Puheensorinaa hiljaista, kohta se alkaa. Istumme vierekkäin, pikku hiljaa hiljenee. Musiikki intiaanihuilun alkaa hiljaa soida. Sointi huilun kiirii ilman halki, jokaisen läsnäolijan sielua kauniisti se liikuttaa. Muista, et’ perinteen vanhan mukaan intiaanihuilua vain miehet, pojat saavat soittaa !

Silmät kiinni joku laittaa, toinen katsoo kynttilän liekkiä kultaansa loistavaa. Hiljaisuus maalaa tunnelmaa mystistä joukkoon, vain huilun värisevä ääni korvaan kuuluu. Sielu yhtyy mukaan huilun sävelen, tuntuu, kuin huoneessa henkiä ystävällisiä, hiljaisia ois.

Hengitys rauhoittuu, mieli syvenee. Horrokseen arkimieli vaipuu, vain sielun silmät ympärilleen katsoo: kaunis kultainen ruusu päällä ristin hopeisen, enkeli valkosiipinen laskeutuu joukkoon hiljaiseen, kulkee hiljaa ohi jokaisen, hellästi koskettaa olkapäätä ihmisen, kultainen sädepilvi huoneen valaisee.

Huilun ääni ilmassa väreilee, johdattaa sielun paikkaan kaukaiseen, vuoren juurelle, jossa intiaanit hyräilee. Metsäkauriit kokoontuneet pellon aukeaan, intiaanit hyräilee laulujaan, kutsuvat henkiä saapumaan.

Tuttu ääni korvaan kuuluu, ”oletko se sinä, rakas ?” miettii joku itsekseen. Tunne tuttu ja lämpöinen valtaa sielun, ”niin kovasti mä kaivannut sua oon”. Huilu tapailee kauneimpia sointejaan, värisee ilmassa tunne mystinen, hellä ja tunteellinen.

Enkeli jää huoneeseen katselemaan, kultaisen valon antaa huoneen kirkastaa. Kohta horroksesta mietteliäät heräävät, arkinen mieli hiljalleen palaa. Kuuluu huokauksia syviä, liikettä ja puhetta hiljaista. Hetki on saanut sielut yhtymään Jumalaan, johonkin maanpäällistä suurempaan. Taivas laskeutuu ylle hartaiden ihmisten, enkelit taivaan pitävät huolta rakkaistaan.