IMG_4680.jpg

Maisemat maalliset kauneimmat, Arizonan Grand Canyonin rotkot, tornimaiset hiekka- ja kivimuodostelmat nousevat rotkon pohjalta taivaisiin, vaaleanpunainen hiekka kimaltelee alla taivaan. Aurinko kirkkaasti paistaa, sininen pilvetön taivas päällä vaaleanpunaisen. Jossain alhaalla virtaa joki kapoinen.

Huikean jyrkässä kallionjyrkänteessä, puolivälissä korkeutta, keskellä ei mitään, on kaivettu pieniä asumuksia ihmisten, jossa intiaanit asuivat aikoinaan. Pieniä kolosia vieri viressä, niin korkealla, että päätä jo pelkkä ajatuskin huimaa ja alkaa pyörryttää.

Intiaanit paenneet ovat valkonaamoja, pahoja miehiä, jotka halusivat intiaanit pois karkoittaa.

Käännyn ympäri ja edessäni seisoo intiaaninainen vanha, päällään mekko perinteikäs mitä kaunein. Kädessään pitää hiekkataulua, jossa hiekasta tehty auringon kuva on. Toisessa kädessään pitelee turkoosikivistä tehtyjä kaulakoruja. Ostan taulun, joka edelleenkin seinälläni kotona on.

Vaikeaa on tällä karulla ja kauniilla, rutikuivalla tienoolla elää, kun hiekkaa silminkantamattomiin, paahdetta auringon, eipä juurikaan mitään muuta. Mutt’ intiaanit ylväät pitävät jalat tukevasti maassa, ei meidän maassa vaan maassa taivaan. Sielu intiaanin asuu ylhäällä, sillä missä heillä ainainen turva ja koti on. Katse tumma ja tarkka tähyää kaukaisuuteen, läpi avaruuden niin laakean, valoisan ja suuren. Isoisät ja –äidit, suku mahtavin, heimo ylvähin elää taivaassa ikiaikaista elämäänsä; heitä ei ole unhoitettu milloinkaan.   

Vapaus sielun, perinteet pyhät, kunnioitus luontoa ja elämää kohtaan on maailma intiaanien, jonne valkonaamat eivät pääse koskaan.  Menneet sielut ja tulevat pitävät huolta omistaan, niistä jotka vielä maanpäällä tallustaa; suvut yhtä pitävät, heimo yhteinen on.

Perinteet pyhät intiaanien eivät ole hävinneet koskaan, se tukipilari intiaanin aina on.

Katse tumma, kärsinyt ja tarkka tähyää kaukaisuuteen, jonnekin missä maa taivaaseen yhtyy. Siellä portti ikuisuuteen, luontoon, sen henkiin ja pyhään rauhaan on. Sinne ei pääse tuntematon koskaan, sillä se intiaanien omaa on.

Rauha sieluille intiaanien, sillä kärsimystä ollut jo liikaa; sen näkee katseesta, silmistä tummista, kun vanha intiaani sinulle koruja, tauluja kauppaa; sen näkee silmistä intiaanipäällikön harmaahapsisen, joka autollansa aavikolla ajaa.

Autolla ajaessamme intiaanimusiikin soidessa kysyn intiaanipäälliköltä, voisinko saada nauhoitteen mukaani Suomeen, jossa intiaanien perinteistä laulua ois? Hän virkkas ” Et voi, sillä muuten meidän pyhää laulua pilkkaisivat.”